Pääaiheet 100 tuoreinta Uutiset Hyvä elämä Urheilu Kulttuuri Tähtijutut Näköislehti Moro Mielipiteet

Jo viisikymmentä vuotta sokaisevaa vapautta – The Art Ensemble of Chicago päätti Tampere Jazz Happeningin free jazz -hurmokseen

Pakkahuoneen savukoneelle löytyy Tampere Jazz Happeningin aikaan vain harvoin käyttöä. Sunnuntaina laite kuitenkin naksahti on-asentoon, sillä lavalla loimusi Fire! Orchestra. Ruotsalaisen Mats Gustafssonin johtama kokoonpano oli festivaalin päätöspäivän ensimmäinen esiintyjä. Pianisti Alexander Zethson alkoi tapailla säveliä instrumentistaan iltapäivällä heti kello kahden jälkeen. Gustafssonia voi hyvällä syyllä kutsua Pohjoismaiden maineikkaimmaksi free jazz -puhaltajaksi. Hänet tunnetaan muun muassa Neneh Cherryn ja Sonic Youthin Thurston Mooren kanssa levyttäneen The Thing -trion johtajana sekä poikkitaiteellisen västeråsilaisfestivaalin Perspectivesin monivuotisena kuraattorina. Fire! Orchestra edustaa Gustafssonia konventionaalisimmillaan. Kolmella albumillaan bändi on yhdistellyt psykedeelistä soulia, rujoa jazzrockia ja elokuvallista tunnelmointia linjakkaasti mutta hiukan yllätyksettömästi. Yhtyeen musiikki ankkuroituu laulaja Mariam Wallentinin ympärille, mikä toisaalta saa Fire! Orchestran erottumaan ja toisaalta rajoittaa sen ilmaisua. Taidepoppia Mariam the Believer -nimellä ja Wildbirds & Peacedrums -duossa tehnyt Wallentin on monipuolinen laulaja, joka tarvittaessa kirkuu ja jokeltaa kuin Yma Sumac tai kuiskii kohtalokkaasti kuin Portisheadin Beth Gibbons , mutta jää kuitenkin liian usein bändin jalkoihin. Kaksitoista yhtä vastaan on tietysti epäreilu asetelma. Fire! Orchestran keikalla kiinnostavimmat asiat tuppaavatkin tapahtumaan kappaleiden väleissä – suvantokohdissa, jossa muu yhtye vaikenee trumpetisti Susana Santos Silvan huljuttelevan soolon tai viulistien pahaenteisesti vellovien glissandojen ajaksi. Gustafsson otti ohjat Gustafsson ottaa Fire! Orchestrassa tilaa maltillisesti. Hän puhalsi ruosteista valtamerilaivaa muistuttavasta baritonisaksofonistaan pari totutun intensiivistä ja brutaalia sooloa, mutta teki suurimman vaikutuksen laskiessaan instrumenttinsa alas ja alkaessaan johtaa orkesteriaan. Kapellimestarikotvanen ei ollut pelkkä kikka yleisön viihdyttämiseksi. Ritual -albumin (2016) päätöskappaletta ( Part 5 ) rytmittävät paisutukset ja ulvahdukset olivat arvaamattomuudessaankin niin täsmällisiä, ettei niiden houkutteleminen jousisektiosta olisi ilman ”tahtipuikon” heiluttelua onnistunut. Fire! Orchestra soitti keikkansa päätteeksi juhlallisen ja vapautuneesti hengittävän version Chicin (ja myöhemmin Robert Wyattin ) balladista At Last I Am Free . Sen sanoman vapaudesta, joka sokaisee niin että eteensä tuskin näkee, olisi hyvin voinut omistaa illan viimeiselle esiintyjälle, The Art Ensemble of Chicagolle. Saako olla taikapölyä? Kokeellisen jazzin tärkeimpiin yhtyeisiin kuuluva The Art Ensemble of Chicago perustettiin virallisesti Pariisissa vuonna 1969, mutta sen juuret ulottuvat muutaman vuoden kauemmas, saksofonisti Roscoe Mitchellin Sextet- ja Art Ensemble -kokoonpanoihin. 78-vuotias Mitchell onkin ainoa The Art Ensemble of Chicagon klassisen kokoonpanon kolmesta puhaltajasta, jota Pakkahuoneella kuultiin. Lester Bowie kuoli vuonna 1999, Joseph Jarman puolestaan ei terveyssyistä enää esiinny, vaikka yhtyeeseen yhä kuuluukin. Varhaisvuosien jäsenistä on mukana myös rumpali Don Moye . 1970-luvun hurjina vuosina The Art Ensemble of Chicagon keikat olivat näyttäviä spektaakkeleja kasvomaaleineen, heimovaatteineen ja teattereineen. Nyt visuaalisuus rajoittui kolmen soittajan afrikkalaisiin kuoseihin ja lukemattomien rytmisoittimien keskellä mustekalamaisesti häärineen Dudu Kouatén shamanistiseen performanssiin, jossa hän puhalsi yleisön päälle jonkinlaista taikapölyä – loitsuista päätellen jauhettuja bantamaren eli kahvisennan lehtiä, joita perkussionistin synnyinmaassa Senegalissa käytetään lääkkeenä. Sekstetin muodostivat Mitchellin, Moyen ja Kouatén lisäksi sellisti Tomeka Reid , puhaltaja Hugh Ragin ja kontrabasisti Jaribu Shahdi . Erityisen vaikuttavasti instrumenttinsa mahdollisuuksia kartoitti korvapuustikampauksinen Reid – kokoonpanon ainoa nainen – joka hieroi sellonsa koppaa ja nirhi sen kieliä paitsi jouhella, myös lyijykynällä. Karavaani kulkee omia reittejään Roscoe Mitchellin suvereeni soitto ulottui astmaattisista vingahduksista atonaalisiin ryöpsytyksiin. Tuoliltaan hän nousi ylös vain sooloja varten, tasan kaksi kertaa. Silloin kun Mitchell ei soitanut, hän joko nuokkuu pää rentona retkottaen tai näyttää närkästyneeltä, kuin joku pöytäseurueesta olisi juuri kertonut tarpeettoman rasvaisen vitsin. Soittaessaan Mitchell näyttää siltä kuin hän ”joisi” saksofonistaan aivan liian suuria kulauksia. Kyse on kiertoilmahengitystekniikasta; samalla kun Mitchell hengittää ilmaa sisään hän puhaltaa sitä ulos. Täysin vapaasti soljuneen konsertin suosikkihetkekseni nousi, kun Shahdi hiippaili Kouatén ja Moyen perkussiotiskin viereen soittamaan vaatimattoman näköistä akustista kitaraa ja aloitti pehmeän näppäilyn, josta kasvoi hiljalleen jotain, joka joko oli erittäin "free" tulkinta Duke Ellingtonin ja Juan Tizolin Caravanista tai sitten ei. Joka tapauksessa karavaani kulki tutkimattomia reittejä. Kappale päättyi Mitchellin pitkään sooloon, joka katkesi kuin veitsellä leikaten yhtyeen muille jäsenille esitettyyn kysymykseen: ”Ettekö te aio soittaa enää mitään?” Kysymys oli retorinen, ja seisaaltaan aplodeerannut Pakkahuone sai houkuteltua The Art Ensemble of Chicagon lavalle vielä encoreiksikin. The Art Ensemble of Chicago ★★★★★ Fire! Orchestra ★★★★ Pakkahuone, Tampere 4.11.2018.