Pääaiheet 100 tuoreinta Uutiset Hyvä elämä Urheilu Kulttuuri Tähtijutut Näköislehti Moro Mielipiteet

Isän lähestyessä kuolemaa keskusteluihimme astui ymmärrys – Miten pääsisimme tuohon tunteeseen elämän aikana, sillä kuolema ei ole ainoa päätepysäkki

Muutama kuukausi ennen kuin isäni kuoli syöpään, näin hänen kasvoillaan usein saman ilmeen. Lempeän, hyväksyvän, jotenkin sisäänpäinkääntyneen hymyn. Se asettui isän kasvoille, kun hän katseli sivusta meitä kylään poikenneita lapsiaan, vaimoaan, elämää ympärillään. Isä hymyili, kun hän poltti hitaasti tupakkaansa vakiotuolillaan parvekkeella ja antoi laskevan auringon kullata maan. Olen nähnyt saman ilmeen myös toisten kuolemaa lähestyvien kasvoilla. Hätääntymisen sijaan silmissä on levollista lämpöä. Ehkä se on rakkautta, joka ei enää vaadi mitään? Ehkä armoa itseä ja toisia kohtaan? Ehkä jotain, minkä saavuttaa sitten, kun tietää jokaisen hetken olevan arvokas ja ainutkertainen. Myös tämä hetki on ainutkertainen. Jos meillä ihmisillä olisi ranteessamme keskimääräiseen elinikään perustuva jäljellä olevan latauksen merkki, voisimme konkreettisesti ymmärtää, kuinka aika koko ajan etenee kohti loppua. Kaikki kuluu, valuu käsistä, tekee lähtöä koko ajan. Ehkä pienenevä aikajana saisi meidät valpastumaan kauneudelle, hellyydelle, hyvyydelle? Poislähteneet opettavat viimeisenä lahjanaan meitä eläviä olemaan pehmeämpiä. Kovuus eristää muista ja jättää yksin. Minun äreä, villi, suuri ja maailmaa syleilevä isäni oli viimeisinä kuukausinaan pienempi ja enemmän hiljaa kuin ennen. Hän katseli ja kuunteli. Kävimme keskusteluita, joiden teemana ei ollut menestys vaan ymmärrys. Kun oikein kovasti kaipaan noita keskusteluja, lähden iltapimeällä järven rantaan, katson syvänmustaa vettä ja taivaalle syttyviä tähtiä. Kysyn isältä, miten osaisin kulkea eteenpäin ilman, että kovuus alkaisi hallita liikaa. Minun isäni ei ollut helppo ihminen. Hän ei antanut kenenkään astua varpailleen eikä jäänyt vaiti, jos koki vääryyttä. Silti hänen viestinsä jälkipolville voisi kuulua, että tuomitsemisen sijaan on aina tärkeämpää katsoa, nähdä ja ymmärtää. Pyhäinpäivänä sytytämme kynttilöitä poisnukkuneille ja annamme kaipauksen tuntua. Osa tuon tunteen hellästä syleilystä kuuluisi eläville. Kuolema ei ole ainoa päätepysäkki. Me luovumme pikkuhiljaa lapsuudesta, opiskelutovereista, työpaikoista, perheemme kodin täydestä hälinästä, lemmikeistä, elämänkumppaneista ja terveydestämme. Isä oivalsi lopussa tavallisten, elämäntäyteisten hetkien ainutkertaisuuden ja katsoi niitä hyväksyvän lämpimästi. Katsotaan tänään toisiamme sillä samalla, syliinsäsulkevalla rakkaudella.