Pääaiheet 100 tuoreinta Uutiset Hyvä elämä Urheilu Kulttuuri Tähtijutut Näköislehti Moro Mielipiteet

Elämä oli 1963 syntyneillä yhtä kulutusjuhlaa: Merkkivaatteita, nestemäistä iltapalaa ja työpaikka hakematta

Vuonna 1963 syntyneet ovat suurin ikäluokka Suomessa! Tämä tieto tavoitti minut torstaina työpaikkani avokonttorissa. Tilastokeskus pukkasi nettiin uutisen vallan vaihtumisesta. Tätä aiemmin vuonna 1948 syntyneet olivat suurin ikäluokka yhtäjaksoisesti vuodesta 1996 asti. Näin kuvajaisen kuukauden takaisesta isäni siunauksesta, enkä tuulettanut uutista. Istuin kappelissa ensimmäisen kerran etupenkissä. Isäni oli syntynyt vuonna 1928. Myöhäisheränneenä hän sai aikaan minut ja pari 50-lukulaista veljeä, eikä yhtään vuonna 1948 syntynyttä. Siunauksessa syttynyt tunne enteili jotain, josta en tiennyt ennen torstaita. Haastattelin mielestäni aivan äskettäin ( Aamulehti 29.9.2008) aitoa suuren ikäluokan edustajaa. Hän kuvaili kymmenen vuotta sitten, miten hänen hiljainen tietonsa siirrettiin eteenpäin. Hänen seuraajansa kuunteli yhdeksän kuukautta lähtijää. Luettuani tämän arkiston uumenista, päästin määrämittaisen korahduksen. Avokonttorin desibelimatto nielaisi sen. Kukaan muu ei enää kuuntele 24/7-kiireessään yhdeksää sekuntia pidempää kaltaisiani. Viime vuosina vuotta tai paria itseäni vanhemmat ovat marssineet työpaikkojensa ovista ulos yhdeksässä minuutissa – irtisanomispaketin kera tai ilman. Eipä heitellä vielä tuhkaa päälle. Kerron teille, mitä kaikkea vuonna 1963 syntynyt on saanut kokea. Pohjoisesta Suomi-neitoa alas valunut peruskoulu saapui kotikuntaani 1971. Myös me vuotta aiemmin koulutielle käyneet ponkaisimme keskelle joukko-oppia. Laskimme numeroiden sijaan alkioita. 1980-luvun loppupuoliskolla elimme kulutusjuhlaa, jossa merkkivaate ei ehtinyt nypyille eikä olut kylmetä tuopeissa. Vakituinen työpaikka irtosi ilmoitusasiana. Pohjois-Suomen suurimman lehden sihteeri kulki rinnallani kuiskien, että se on nyt seinällä, kunnes hän tajusi tietämättömyyteni. Ilmoitustaululla lepatti tuuletusikkunasta hiipineessä vienossa kesätuulessa paperi, jossa kerrottiin vakinaistettujen nimet. Keneltäkään meistä ei kysytty, haluammeko jäädä töihin tästä ikuisuuteen. Huudahdimme mikä ettei ja skoolasimme vielä isommilla tuopeilla oululaisessa trendikuppilassa. Vuoden 1990 lopulla hain ja sain työpaikan entiseltä opiskelupaikkakunnaltani. Pian syöksyimme kaikki tyyni syvään lamaan. Ikätoverimme Matti Nykänen aloitti viihdeuransa, emmekä me muut tienneet, itkeäkö vai nauraa. Nyt ei tarvitse huolehtia niin paljosta. Menneitä muisteleva keskituloinen luokkanousija saa kyllä reisilleen seuratessaan katseellaan Tampereen kaupungin tilille suoraveloituksena virtaavia eurojaan. Kai isäni silti kääntyisi ylpeänä haudassaan, jos hän tietäisi tyttärensä edustavan nyt suurinta ikäluokkaa. Tällaisia ja paljon muuta me 55-vuotiaat olemme.