Pääaiheet 100 tuoreinta Uutiset Hyvä elämä Urheilu Kulttuuri Tähtijutut Näköislehti Moro Mielipiteet

Kolumni: Meillä ei harrasteta mitään – ja hyvä niin

Viulunsoitto, salibandy, temppukoulu, kuoro ja partio. Lapsen viikko-ohjelma voi olla läkähdyttävä. Vapaa-aika on kortilla, kun tämä kaikki pitää tehdä 8-tuntisten tarhapäivien päätteeksi. Psykologian professori emerita Liisa Keltikangas-Järvinen on sanonut, että meidän vanhempien tulisi estää lapsia harrastamasta liikaa ja liian varhain. Ja hän on aivan oikeassa. Jos lapsi ei ole pukenut luistimia jalkaan kaksivuotiaana, on turha luoda toivoa NHL-jäistä. Balettitanssijan notkeus on mennyttä, jos treenaamista ei aloita jo kolmen vuoden iässä. Tarvitseeko kaikista lapsista kasvaa patriklaineita tai minnatervamäkiä? Kivalta tuntunut liikuntaharrastus voi loppua liiallisen ammattimaisuuden takia. Harrastaminen on myös rahakysymys. Mitä kilpailullisempi porukka ja kalliimmat hallit sekä varusteet, sitä kovempaa hintaa saa maksaa. On seura- ja jäsenmaksut, pelipassi- ja vakuutusmaksut. Tähän tietty talkoot ja kioskivuorot päälle. Kilpaurheilu on kallistunut vuosikymmenessä roimasti. Lapsi uupuu, ja ehkä vanhemmatkin. Onko siis ok, jos toisille riittää höntsätaso? Taso, jossa saa liikkua ilman seuraverkkareita ja hörpätä mehukattia sponsoroidun energiajuoman sijaan? Meillä ei harrasteta mitään. Ja hyvä niin. Tämä ei silti tarkoita, että meillä olisi tylsää tai tabletit nenän edessä nonstop. Auton takaluukussa kulkee aina jalkapallo. Etupihalle piirretään katuliiduilla aloitusympyrä ja maaliviiva – lätkämatsi alkaa. Takapihalla saa kyytiä niin pesäpallo kuin koripallokin. Hauskaa on myös fillaroida, potkulautailla ja keinua tai pomppia trampoliinilla. Eikä maksa juuri mitään. Meillä myös haahuillaan, piirrellään, köllötellään ja katsellaan piirrettyjä. Koko ajan ei tarvitse tehdä jotain. Otin neuvolatädin kanssa puheeksi lastemme harrastamattomuuden. Huonon omantunnon viitta katosi, kun hän totesi hymyillen, että ei tuonikäisten tarvitse harrastaa vielä yhtään mitään. Leikki on lasten työtä, ja sitä paitsi leikkiaika on nykylapsilla muutenkin liian lyhyt. Tampereen yliopiston lapsuuden tutkimuksen dosentti Kirsi Pauliina Kallio on todennut, ettei keksi yhtään syytä, miksi lapsen olisi pakko osallistua järjestettyyn vapaa-ajan toimintaan ja miksi elämän pitäisi olla järjestettyä, suunniteltua, tavoitteellista ja sovittua. Olen huojentunut. Esikoisemme kävi kolmevuotiaana nallepainissa, koska ajattelimme, että kuuluu harrastaa. Mutta molskit jäivät ennen kuin ehdimme hankkimaan painitrikoita. Tajusimme, ettei tuonikäinen jaksa vielä keskittyä mihinkään viittä minuuttia pidempää. Huvitti katsoa sivusta villinä vipeltävää lapsilaumaa ja pilliin viheltävää valmentajaa. Tekniikkatreenit sujuivat siihen asti, kunnes joku nassikoista hoksasi jumppapatjan ja katosta roikkuvan köyden. Parin vuoden kuluttua voimme palata – painimaan. Vasta tänä syksynä viisivuotiaamme on "värväytynyt" – ToVeen. Päiväkodin pihalla hän on kaihoten katsellut futistreenejä kanaverkkoaidan takaa, kunnes ilmoitti, että haluaa tuonne mukaan. Synttärilahjaksi saadut nappikset ovat vielä vähän isot, mutta hyvin niillä osuu palloon. Pikkuveli pääsee maskotiksi joukkueeseen. Jos niin tahtoo.