Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Mielipiteet Moro Näköislehti Tähtijutut

Näkökulma: Touko Aalto kertoi joutuneensa työpaikkakiusatuksi eduskunnassa – ilkeämieliset vitsit satuttivat vihreiden puheenjohtajaa, mutta tämä jaksoi käydä toivottamassa ilkkujilleen hyvää päivänjatkoa

Vihreiden puheenjohtajan Touko Aallon jääminen sairauslomalle uupumuksen takia on yksi kuva 2010-luvusta: ajan henki on hengästyttävä ja sykemittarin lukemat nousevat julkisuudessa olevilla ihmisillä helposti vaarallisen korkeiksi. Kukaan poliitikko ei päädy vallan huipulle – sinne pyritään, ja matkalla huipulle poliitikon on voitettava kilpailijoitaan. Samaan aikaan poliitikon pitäisi tehdä yhteistyötä juuri kovimpien kilpailijoidensa kanssa, koska juuri nämä ovat usein suosittuja samassa puolueessa. Asetelmasta seuraa väistämättä, että esimerkiksi puoluejohtajan lähimmät työtoverit saattavat pelata kaksilla korteilla. Politiikan lainalaisuudet ovat omiaan ruokkimaan epäluuloja, nostamaan pulssia ja lisäämään väsymystä. Siksi yksilö tarvitsisi mentorin – kokeneen ja luotetun ihmisen, joka vilpittömästi toivoo poliitikolle hyvää. Mentori osaisi kysyä poliitikon jaksamisesta ennen kuin tämä itse edes tunnistaa olevansa nuorallatanssija, joka on vaarassa pudota voimattomana politiikan kovalle areenalle. Suomalaisessa politiikassa vallitsevat kiiltävän pinnan alla machiavellistiset virtaukset. Renessanssin ajattelijan Niccolò Machiavellin yksi ohje hallitsijoille oli, että "jos auttaa toista nousemaan valtaan, tuhoaa itsensä". Tämä mentaliteetti on pidemmän päälle kohtalokasta yhteiskunnalliselle ilmapiirille, jonka pitäisi perustua siihen, että positiivisuus ja luottamus ovat demokratialle hyväksi – eivät ilkeys ja kyynisyys. Kohtasin Touko Aallon eduskunnan Pikkuparlamentissa perjantaina iltapäivällä 7. syyskuuta. Ulospäin Aalto vaikutti hyväntuuliselta. Kanssamme oli muutama vihreiden kansanedustaja. Juttelimme Aallon kohtaamasta julkisuudesta, mutta emme vain siitä. Aalto kertoi, miten hänestä oli edellisenä päivänä väännetty kovaan ääneen henkilökohtaisuuksiin menneitä vitsejä eduskunnan kahvilassa. Tilan akustiikka on sellainen, että satuttavan ilkeät puheet olivat kantautuneet Aallon itsensä korviin. Asialla olivat Aallon sanoin olleet "setämiehet". Aalto kertoi kävelleensä ilkkujien pöydän ohi ja toivottaneensa näille hyvää päivänjatkoa. Hänen kuvauksensa tapahtumista ei kuulostanut miltään muulta kuin ihmisen työpaikalla tapahtuneelta työpaikkakiusaamiselta. Puoluejohtajat joutuvat some-keskusteluissa jos jonkinlaisen pilkan kohteiksi, mikä on osa ajankuvaa. On silti eri asia alkaa puhua poliitikoista pahaa muiden ihmisten kanssa kasvotusten. Silloin syntyy helposti rinkejä, joissa röhötellään jonkun persoonalle. Kuten lasten ja nuorten koulukiusaamisessa, myös aikuisten röhöttelyringeissä on usein ihmisiä, joiden tekisi mieli sanoa "nyt riittää, lopettakaa". Lauman äänekkäimpien kyseenalaistaminen vaatii luonnetta, mutta juuri se on suurinta rohkeutta, jota yksilö voi vastaavissa tilanteissa osoittaa. Hjallis Harkimo kirjoittaa Iltalehden kolumnissaan Aallon tilanteesta ja muistelee sitä, miten ilkeämielinen julkisuus satutti häntä: "Alkuaikoina se otti kyllä koville. Mietin aina, miksi ihmiset ovat niin ilkeitä. Sitten tajusin, että he yrittävät vain olla fiksuja ja hakea itselleen huomiota. Kun tajusin kaikki nämä vivahteet, minulla oli helpompi olla." Ilkeys on tärkeätä erottaa kriittisyydestä. Ne ovat kaksi täysin eri asiaa. Kovin fiksuja ilkeät ihmiset harvoin ovat, mutta huomiota he yrittävät hakea itselleen sitäkin enemmän. Aallon kertomus siitä, että hän koki joutuneensa työpaikkakiusatuksi eduskunnassa, piirtää surullisen kuvan ajastamme. Kaikki kiusaajat – niin nuoret kuin aikuisetkin – kiistävät tarkoittaneensa pahaa, jos heitä joku vaatii vastuuseen sanoistaan. Silti he usein jatkavat toimintaansa. Tästä syntyy eräänlainen julkisen keskustelun "maan tapa", jossa osa ihmisistä alkaa hiljaa ja huomaamatta hyväksyä henkilökohtaisuuksiin menevät ilkeydet osaksi julkista keskusteluilmapiiriä. Ihmisluonteen ikävimpiä piirteitä on se, että koulujen ja työpaikkojen – ja julkisen keskustelun – kiusaajat kohdistavat ilkeytensä usein ihmiseen, joka vaikuttaa heidän silmissään valmiiksi haavoittuneelta. He eivät uskalla kritisoida aidossa valta-asemassa olevia ihmisiä ja tahoja, vaikka siihen olisi aihetta. Aallon kohdalla moni löi lyötyä. Vihreiden puheenjohtaja jaksoi silti hymyillä ja toivottaa hyvää päivänjatkoa. Moni ei olisi sitäkään jaksanut tehdä, eikä Aallonkaan olisi tarvinnut jaksaa. Parhaimmassa tapauksessa keskustelukulttuurin muutos on ovellamme, mutta se on mahdollinen vain, jos enemmistö nousee näkyvästi vastustamaan kiusaajia ja ilkkujia.