Pääaiheet 100 tuoreinta Uutiset Hyvä elämä Urheilu Kulttuuri Tähtijutut Näköislehti Moro Mielipiteet

Moron kolumni: Tyynesti vain eteenpäin

Meikäläisessä on sen verran nostalgikkoa, että käyn pari kertaa vuodessa ajamassa Tuomaankadun päästä päähän. Se on joka kerta mainio matka noin 60 vuoden taakse: mikään ei ole muuttunut, kaikki on kuin silloin ennen. Viime viikolla haikailin taas mennyttä lapsuuteni kotikadulla Härmälässä. Siirryin vaivattomasti ensimmäiseen maisemaani. Vähäiset muutokset ovat ymmärrettäviä: jalkapallokentän ja koulun pihan ympärillä on uusi aita, puiston koivut ovat kasvaneet, kunnan vuokratalojen julkisivut on peitetty keltaisilla levyillä ja puuliiterien luukut muurattu umpeen. Viimeinen havainto paljastaa, että Tuomaankatu on siirtynyt 2010-luvulle: kamarin ja köökin asuntoja ei enää lämmitetä klapeilla. Ei jälkeäkään tornitaloista , ratikoista, areenoista, shopping centereistä, sotekeskuksista, stadioneista… Tuomaankatu koki historiansa suurimman mullistuksen noin vuonna 1960, kun se asvaltoitiin. Kansa kesti myllerryksen stoalaisen tyynesti eli härmäläläisittäin. Tuli siis todistetuksi, ettei koko Tampere ole ihan sekaisin, vaikka niin laajalti väitetään. Annankin vinkin kaikille kaikesta mariseville. Jos Hämeenkadun kaivaukset ja aidat kiusaavat, niin menkää Tuomaankadulle. Se on täysin esteetön Nuolialantieltä aina Perkiönkadulle saakka. Tampere täyttää ensi vuonna 240 vuotta. Kaupunkia on rakennettu koko ajan ja koko ajan siitä on valitettu. Tampereesta on kehittynyt Suomen vetovoimaisin kaupunki siksi, ettei kaikesta ininästä ole välitetty. Olen usein uneksinut, millaista olisi ollut asua näillä kulmilla Tampereen perustamisen aikoihin 1700-luvun lopulla. Unissani olen elänyt loisena Erkkilän talossa nykyisen pääpaloaseman paikalla, vävypoikana Hatanpään kartanossa ja mäskimestarina valtion viinatehtaalla Mältinrannassa. Upeita rooleja kaikki. Seutu oli kaunista ja rauhallista. Daniel Hallin kaavoittamalla alueella asui parikymmentä tuttua ja mukavaa ihmistä, koskessa riitti lohta kaikille, Ratinanniemessä ja Näsikalliolla oli kiva samoilla. Kunnes tuli vuosi 1780. Kaupunki jakoi 92 tonttia jostakin äkkiä ilmestyneille uppo-oudoille ihmisille, jotka alkoivat rakentaa perheilleen taloja. Rauha oli tipotiessään: sahat soittivat ja kirveet kalkkasivat kuukaudesta, jopa vuodesta toiseen, hyörinä ja mekkala oli hirveätä. Kaupungin asukasmäärä yli viisinkertaistui viidessä vuodessa. En tykännyt ollenkaan. Harkitsin vakavasti Svean hovioikeuteen valittamista rauhani menettämisestä. Nyt kun ajattelen 240 vuoden takaista nuorta itseäni, minua lähinnä hymyilyttää. Ei pienistä kannata hernettä nenään vetää. Rauhoittui se elämä silloinkin aikanaan ja niin käy varmaan tämän ratikkasekoilunkin jälkeen.