Pääaiheet 100 tuoreinta Uutiset Hyvä elämä Urheilu Kulttuuri Tähtijutut Näköislehti Moro Mielipiteet

Mielipide: Mitä voin tarjota lapsilleni, kun tilillä on ollut viikon vain 0,12 euroa?

Teen töitä päiväkodin opettajana, joka on suhteellisen arvostettu ammatti. Ammatti, jossa keskustelen perheiden kanssa, opetan, ohjaan ja tuen heidän lapsiaan. Lastentarhanopettajien palkkamonttu on häpeällinen: yliopistokoulutettu erityisasiantuntija saa 2 191,67 euroa kuukaudessa vastuullisesta työstä. Olen jo monena kesänä peräkkäin joutunut kesäpakkolomalle, koska kotikunnassani ei olla valmiita maksamaan palkkaa kesäkuukausilta. Meitä samanlaisia on opetus- ja hoitoalalla paljon eri kunnissa ja kaupungeissa. Jäin työttömäksi 31. toukokuuta. Ensin odottelin neljä viikkoa ensimmäistä työttömyyspäivärahaa ja sitten kun se viimein tuli, huomasin, että päivärahan vero on 25 prosenttia. Olen opiskellut myös aikuisiällä, minulla on kolme ammatillista tutkintoa. Olin yrittäjä 1980-luvun lopun hulluina vuosina ja 1990-luvun lama vei minulta kaiken. Olen yli 20 viimeisen vuoden aikana joutunut roikkumaan ulosoton asiakkaana. Palkastani on peritty kolmannes eikä käteen ole jäänyt juuri mitään, millä tulla toimeen. Saan käteeni jopa vähemmän kuin mitä OAJ:n kassa maksoi päivärahaa työttömänä ollessani. Päivärahan netto on ollut noin 870 euroa. Olen joutunut hakemaan viimesijaista tukea, että olen tullut jotenkin toimeen jo työssä ollessani. Pienipalkkaiset ja osa-aikatyössä olevat ihmiset ovat tässä tilanteessa. Vaikka työllisyystilastot paranevat, ihmisten taloudellinen tilanne huononee. Inhimillinen hätä vaan kasvaa. Olen turvautunut myös diakoniatyöhön. Ruokakupongit ovat tulleet ikävän tutuiksi. Ei tunnu mukavalta käydä työssä, kun ei tule toimeen palkallaan. Ulosottokirjeiden, pakkoperinnän ja kaikkien viranomaistoimenpiteiden kohteena oleminen on jättänyt ikuisen jäljen. Se on ollut itsetunnolle kuin syöpäkasvain. Se on syönyt niin fyysistä kuin henkistä jaksamista. Se on ajanut masennukseen. En enää avaa ovea, jos en tiedä etukäteen, että joku on tulossa. Odotan viikonloppua, koska silloin kukaan ei voi periä, vaatia, laskuttaa, haastaa, eikä katkaista mitään palveluja. Tänä keväänä sain viimein tietää, että olen maksanut ulosotossa olleet velkani eikä perintätoimia näin ollen enää jatketa. Se oli ihan käsittämätön ja epätodellinen uutinen. Sain tiedon sähköpostiini töissä ollessani. Kun sitten lähdin ulos lasten kanssa, aloin itkeä lasten liukumäen vieressä. Lapset kysyivät, että miksi minä itken. Vastasin itkeväni ilosta. Totta puhuin. Nyt olen siis viimeinkin vapaa. Vai olenko? Olen yrittänyt löytää meille uutta vuokra-asuntoa Tampereelta koko kesän ajan siinä kuitenkaan onnistumatta. Kun olen ollut ihmeissäni asiasta ja kääntynyt välitystoimistojen puoleen, olen saanut kuulla, että maksuhäiriömerkinnät ovat edelleen näkyvissä, vaikka niiden pitäisi olla jo vanhentuneita. Kenen intresseissä on pitää nämä merkinnät mahdollisimman kauan, jopa vuosikausia näkyvissä, taakkana ja rasitteena ihmisille, jotka jo yhden ihmisiän ovat niiden takia kärsineet? "Jo useana kesänä nämä niin sanotut lomapäivät ovat vaan kuluneet. Vaikka yhdessäolo lasten kanssa on arvo sinänsä, olisi jossakin kiva käydä. Kun sitten yrittää maksaa laskut, raha ei riitä edes välttämättömimpään. Tilillä on viikon ajan näin heinäkuussa ollut 0,12 euroa. Mitä voisin tarjota lapsilleni? Heilläkin on loma. Yritän vaan selvitä päivästä toiseen. Kuuntelen miten hallituspuolueet puhuvat Suomi Areenassa, miten työnteon pitää olla kannattavaa. Orpo uhoaa, miten tässä maassa saa myös epäonnistua ja kuitenkin voi saada uuden mahdollisuuden."