Pääaiheet 100 tuoreinta Uutiset Hyvä elämä Urheilu Kulttuuri Tähtijutut Näköislehti Moro Mielipiteet

Näin syntyi konttorikalustesuuruus Martela: 1960-luvun jättipotti Kansaneläkelaitokselta muutti yhtiön tulevaisuuden

Sodanjälkeinen Suomi tarvitsi konttorikalusteita. Jälleenrakentaminen oli alkanut, virastot ja yritykset täyttyivät työntekijöistä mutta niiden konttoreissa ei ollut pöytiä eikä tuoleja. Matti S. Martela näki tässä mahdollisuutensa ja perusti kumppaniensa kanssa Tehokalusteen vuonna 1945. Hän ei ollut muotoilija eikä arkkitehti vaan liikemies, joka huomasi markkinaraon. Yritys ei ensimmäisinä toimintavuosinaan panostanut designiin eikä tuotantoon vaan myyntiin. Se sai ensimmäisen tilauksensa jo ennen perustamistaan myymällä maatalousministeriön asutusasiain osaston päällikölle Veikko Vennamolle 50 kirjoituspöytää pelkkien piirustusten perusteella. Valtiosta tulikin yrityksen suurin asiakas 1940-luvulla. Tehokalusteen ensimmäinen tuote, Johtaja-pöytä, edusti uudenlaista pelkistetyn modernia ilmettä. Siinä oli myös uusia säilytysratkaisuja kasvaville paperipinoille: limilokeroita ja riippukansioita. Nämä olivat konttorityöntekijöille vielä outoja ja yrityksen edustajat joutuivatkin usein neuvomaan kädestä pitäen, miten riippukansioita käytettiin. Muovi teki Killasta klassikon Tehokaluste alkoi 1950-luvulla myydä yksittäisten kalusteiden sijaan työpisteitä, joita koottiin vakioiduista standardimoduuleista. Yritys tarjosi ilmaista asiantuntija-apua yrityksille ja suunnitteli kokonaisten toimistojen sisustuksia. Tämäntyyppinen asiakaspalvelu oli täysin ennenkuulumatonta suomalaisessa yritysmaailmassa. 1950-luvulla myös muotoilulla alkoi olla isompi rooli Tehokalusteen tuotannossa. Suomalainen muotoilu eli kulta-aikaansa ja Tehokalusteessakin panostettiin aiempaa enemmän muotoiluun. Yrityksen tunnetuin klassikko, Kilta-tuoli, syntyi vuonna 1955. Tehokalusteen sisustusarkkitehti Olli Mannermaan muotoilemaa tuolia valmistettiin aluksi vanerista, mutta tuolin varsinaisen läpimurron takasi uusi materiaali, muovi. Tarkemmin sanottuna kyse oli polystyreenistä – jota kutsuttiin myös panssarivaahdoksi ja kevytmuoviksi – joka paisutettiin muotissa oikeaan muotoon ja verhoiltiin valmiiksi. Polystyreenin avulla tuolista saatiin kevyt ja kuitenkin tukeva, ja runko valmistui ilman vaikeita liitoksia tai saumoja. Polystyreenin sisään jätettiin vanerilevy, johon saatiin kiinnitettyä tuolin jalat tai jalusta. Paisuvan polystyreenin valaminen oli 1950-luvulla uusi ja innovatiivinen menetelmä eikä valmistus sujunut heti ongelmitta. Muotteja pamahti rikki ja yrityksessä tehtiin useita epäonnistuneita kokeiluja ennen kuin valu saatiin toimivaksi. Kilta-tuoli esiteltiin ensimmäistä kertaa kansainvälisille markkinoille Kölnin huonekalumessuilla vuonna 1958. Tuoli herätti heti huomiota ja pian se sai ensimmäiset vientitilauksensa Lontoon Hilton-hotelliin ja Milanon Linate-lentokentän ravintoloihin. Kiltaa valmistettiin 1960-luvulla satojatuhansia kappaleita ja sitä myytiin niin Yhdysvaltoihin kuin Neuvostoliittoonkin. Yksi Kilta-tuolin menestyksen saloja oli valmistustekniikka, jonka avulla tuoleja pystyttiin valmistamaan isoja määriä kohtuullisen edullisesti. Vielä tärkeämpää oli tuolin muotoilu, joka osui suoraan ajan hermoon. Kilta oli ensimmäinen muovista valmistettu design-tuoli ja sitä seurasivat 1960-luvulla muun muassa monet Eero Aarnion klassikkotuolit, kuten 1968 lanseerattu Pastilli. Kela joka niemeen ja notkoon Kilta-tuoli lienee Tehokalusteen kansainvälisesti tunnetuin design, mutta suomalaisille aivan yhtä tuttuja muotoja ovat Tehokalusteen toimistopöydät ja tuolit 1960- ja varsinkin 1970-luvulta. Näillä kalusteilla sisustettiin niin kunnantaloja, sairaaloita kuin yliopistojakin. Tuttuja konttoripöytiä voi nykyään bongata esimerkiksi kaupunkien Kierrätyskeskuksissa. Varsinaisen jättipotin Tehokaluste sai, kun sen kalusteet tilattiin Kansaneläkelaitoksen uusiin konttoreihin, joita perustettiin uuden sairausvakuutuslain myötä ympäri maata. Eläkkeiden maksamista varten Kelan piti perustaa toimipiste lähes jokaiseen kaupunkiin ja kylään. Jo ensimmäisessä vaiheessa Kela tilasi 10 000 tuolia, joita toimitettiin 600 eri osoitteeseen. Sopimuksesta Kelan kanssa tulikin yksi Tehokalusteen isoimmista kaupoista 1960-luvulla. Vuonna 1974 Tehokaluste fuusioitui Martelaan eli entiseen Nummelan tuotantoon. Nimeksi yritys otti Martelan, koska se oli helpompi lausua ulkomailla. Vienti oli kasvussa, tuotteita meni niin länteen kuin itään. Martelan Neuvostoliitto-kaupan osuus oli parhaimmillaan 30 prosenttia koko yrityksen viennistä. Yritys palkkasikin erityisen idänkaupan ekspertin, Nikolai Sokolowin , joka puhui sekä venäjää että suomea. Sokolow suunnitteli Neuvostoliiton-kauppoja varten erityisen kuvaston ja yritys aloitti myös messunäyttelyiden pitämisen Neuvostoliitossa. Vaikka neuvostoliittolaiset eivät maksaneet kalusteista kovin hyvää hintaa, tilaukset olivat isoja ja niistä kilpailtiin tosissaan. Martela sai kalusteitaan myytyä erityisesti yleisiin tiloihin, kouluihin ja kirjastoihin. Yleensä kaupaksi kävivät peruskalusteet, mutta poikkeuksen muodostivat johtajien huoneet. Niihin neuvostoliittolaiset tilasivat parasta mitä katalogeista löytyi: palisanteria ja komeita kiintokalusteita. Huoneesta piti näkyä, että se on johtajan huone ja johtaja johtaa. 1970-luvun loppupuolella neuvostoliittolaisten kiinnostus suomalaisiin konttorikalusteisiin lopahti ja Itä-Saksa korvasi Suomen konttoreiden kalustajana. Sokolow siirtyi Kemiraan vientipäälliköksi. Avokonttorista tuli nähtävyys 1970-luvulla sai alkuunsa myös uusi ilmiö, johon lähes jokainen suomalainen konttorissa työskentelevä on päässyt tutustumaan: avokonttori. Martela lanseerasi maisemakonttoreita varten uuden kalusteen, seinäkkeen, jolla työpisteitä rajattiin omiksi tiloikseen. Martelan seinäkkeillä kalustettiin muun muassa Suomen suurin avokonttori, Tamrockin 4 000 neliömetrin toimisto. Tamrockin avokonttorista tulikin niin suosittu, että Martela vei potentiaalisia asiakkaitaan omalla yksityisellä junavaunullaan katsomaan sen kalusteita, Finnscapeksi nimettyä järjestelmää. Kauppoja syntyikin ja Finnscapella kalustettiin monia muitakin avokonttoreita. Finnscapen seinäkkeiden idea oli, että niiden yli ei nähnyt työpöydän ääressä istuessaan, mutta seisomaan noustessaan pystyi keskustelemaan silmästä silmään kollegoiden kanssa. Seinäkkeet rajasivat jokaisen istumapaikan pieneksi loosiksi, jossa oli työpöydän lisäksi myös riittävästi kaappitilaa papereille ja omat paikkansa puhelimelle, muistiotaululle, postilokerolle ja mappivaunulle. Avotilojen suunnittelussa kiinnitettiin erityistä huomiota ääneneristykseen ja ilmankiertoon. Erityisesti tupakansavu aiheutti vaatimuksia ilmankierrolle, jota saatiin parannettua jättämällä seinäkkeiden alaosat avoimiksi. Toimistosisustaminen muuttui taas 1980-luvulle tultaessa ja tietokoneiden yleistyessä. Aluksi tietokonepäätteet sijoitettiin sivupöydille tai huoneen nurkkaan, sillä koneelle tallennettiin vain kaikkein tärkeimmät asiat. Esimerkiksi kirjeenvaihto hoitui edelleen kirjoituskoneella. Lopulta tietokone valtasi keskeisen aseman työteossa. Nyt toimistopöydät piti suunnitella niin, että isolle näyttöruudulle jäi tarpeeksi tilaa. Pöytiin alettiin suunnitella erilaisia muotokansia ja säädettäviä näppäintasoja. Koska tietokoneet olivat isoja ja raskaita, myös pöydistä tuli painavia. Niitä kuulemma edes kierrätyskeskukset kovin mielellään ota – edes ilmaiskierrätykseen. Aika on ajanut tämänkin kalustetrendin ohi.