Pääaiheet 100 tuoreinta Uutiset Hyvä elämä Urheilu Kulttuuri Tähtijutut Näköislehti Moro Mielipiteet

Etuilu on tamperelaisten sietämätön kansallislaji – Tässä ratkaisu istumapaikkojen rohmuamisen lopettamiseksi

Seison jonossa eräässä suositussa Tampereen keskustan kahvilassa. Olen seuraavana vuorossa, kun kortinlukijaan tulee vikaa. Myyjä pahoittelee tilannetta ja alkaa käynnistää lukijaa uudelleen. Jono takanani pidentyy hiljalleen. Tullessani kahvila on lähes tyhjä ja kaikilla lempi-istumapaikoillani on tilaa. Kun viimein saan kahvin käteeni ja olen valmis etsimään paikan, lähes jokainen niistä on varattu. Kaiken huipuksi otettuani muutaman askeleen yhtä jäljelle jäänyttä pöytää kohti, eräs nainen heittää sen päälle huivinsa suoraan nenäni alta. Varattu. Jälkikäteen ajatellen minun olisi pitänyt periaatteen vuoksi antaa naisen kuulla kunniansa ja vaatia pöytä itselleni. Tuolloin päätin ajatella järkevästi, ja totesin, että voin hyvin mennä pienempään pöytään istumaan, koska olin yksin liikkeellä. Naisen katse jäi kuitenkin mieleeni. Se oli säikky, ikään kuin hän olisi itsekin tajunnut tehneensä väärin ja odottanut minun sanovan jotain. Kutsukaa minua mielensäpahoittajaksi, mutta nyt sanon. Olen lukemattomat kerrat todistanut, kun tamperelaiset survovat itsensä siitä ahtaasta välistä, joka bussinkäytävälle syntyy, jos joku erehtyy maksamaan matkansa käteisellä. Sormeni eivät riitä laskemaan, kuinka monta kertaa joku on rynnännyt takaani jonosta varaamaan itselleen parhaimman paikan kahvilasta tai jopa ravintolasta. Viimeksi vain pari päivää sitten kaupan kassajonossa seistessäni minut ohitettiin pikajuoksijan päättäväisyydellä, kun vieressäni aukesi uusi kassa. On kuin jonottaessa tamperelaisiin iskisi poikkeuksellisen voimakas darwinistinen vietti varmistaa oma paikkansa ravintoketjun huipulla. Monet käyttäytyvät, kuin heidän selviytymisensä riippuisi siitä, saavatko he parhaimman istumapaikan bussista. Pahimmassa tapauksessa jonon peräpäästä käsin varaillaan paikkoja siinä määrin, ettei lippunsa tai kahvinsa vasta ostaneille enää olekaan tilaa. Enkö sitten itse koskaan varaile paikkoja? Häpeäkseni täytyy myöntää, että välillä. Minunkin lävitseni sävähtää adrenaliini, kun näen takanani jonossa paikkoja himoavat korppikotkat. Ehdotankin siis, että ainakin kahvilat ottaisivat uudeksi vakiovarusteekseen ”ethän varaa paikkoja, kiitos” -kyltit, jotta istumapaikat menisivät niille, kenelle ne kuuluvat. Sopisiko tällainen ratkaisu paremmin lastentarhaan kuin trendikkääseen kahvilaan? Ehkä. Sillä ei kuitenkaan ole väliä, koska selkeästi oppi ei ole mennyt päiväkodissa perille. Kirjoittaja on kahvin suurkuluttaja ja brittien kohteliaisuuden ihailija. On kuin jonottaessa tamperelaisiin iskisi poikkeuksellisen voimakas darwinistinen vietti varmistaa paikkansa ravintoketjun huipulta.