Pääaiheet 100 tuoreinta Uutiset Hyvä elämä Urheilu Kulttuuri Tähtijutut Näköislehti Moro Mielipiteet

”Ihan sama”, vastaavat tulevat NHL-miljonäärit työpaikastaan – mutta miksi tilanne on tämä?

Taas tulevana viikonloppuna edessä on NHL:n varaustilaisuus, jossa maailman lahjakkaimmat jääkiekkoilijat ottavat ensiaskeleen kohti taalakaukaloita. –Ihan sama, mikä seura minut valitsee. Unelma ja tavoite on vain pelata NHL:ssä, kaikki nuoret kiekkoilijat lausuvat kiekkojargonin mukaisesti ennen tilaisuutta. Totuushan on täysin toinen, vaikka silmissä kiiltäisivätkin jo NHL-miljoonat. Kyseessä on nimittäin päivä, joka määrittelee pelaajan työpaikan ja tulevaisuuden jopa vuosikymmeniksi eteenpäin. Jo pelkästään pelaajan oman kehityksen kannalta on suuri merkitys millaiseen organisaatioon joutuu tai pääsee. Ilman minkäänlaista omaa sananvaltaa 17-vuotiaiden nuorukaisten tuleva työpaikka ja samalla asuinpaikka määräytyy Amerikan mantereelta jostain idästä villiin länteen tai etelän auringosta Kanadan kylmyyteen. Kiekkomaailmassa on kuitenkin totuttu vakuuttelemaan, että kaikki käy maan ja taivaan väliltä. Vaikka NHL-varaus tulisi perähikiän jumboseuraan, on se aina suuri kunnia vetää juuri tämä pelipaita päälle, vaikka elekielestä jotain muuta voisi päätellä. Syypäitähän eivät ole naiivit kiekkoilijoiden alut, jotka ovat pelkkiä pelinappuloita NHL:n luomassa järjestelmässä, joka on irvikuva vapaan markkinatalouteen nimiin vannovassa Yhdysvalloissa. Järjestelmää vastaan asettui vuonna 1991 ykkösenä varattu Eric Lindros , joka ilmoitti itse päättävänsä seuransa, kuten kuka tahansa oman työpaikkansa. Lindros kieltäytyi pelaamasta Quebec Nordiquesissa, joka päätyi lopulta kauppaamaan hänet Philadelphia Flyersiin. Vaihdossa Nordiquesiin meni Peter Forsberg , joka johdatti Colorado Avalancheksi muuttuneen seuran myöhemmin kahteen Stanley Cupiin. Hall of Fameen valittu Lindros jäi urallaan ilman kannua. Sen koommin kärkivaraukset eivät ole käyttäneet valtaansa, jota heillä yhä halutessaan olisi, vaan ykkösvaraukset ovat menneet nöyrästi nostamaan umpisurkeita joukkueita pohjamudista. Nyrkkisääntö on yhä, että mitä parempi pelaaja, sitä huonompi joukkue hänet varaa, vaikka varausjärjestys nykyisin arvotaan osittain, jotta seurat eivät häviäisi tahallaan. NHL-seuroista Carolina Hurricanes ei ole päässyt yhdeksään kauteen pudotuspeleihin ja ykkösenä juhannuksena varaava Buffalo Sabres seitsemään kauteen. Periaatteessa varattu pelaajaa on vasta 27-vuotiaana vapaa valitsemaan seuransa ja työpaikkansa itse, jollei Lindrosin tavoin kapinoi ja kieltäydy pelaamasta. Pahimmillaan huippupelaajalta voi mennä kahdeksan kautta umpisurkeassa joukkueessa, jossa voi vain haaveilla Stanley Cupista. Miksikö varausjärjestelmä sitten on olemassa? Varauksien kautta sarjan urheilullisia tasoeroja pystytään pienentämään, kuuluu argumentti. Aiemmin tämä olisi ollut validi peruste rajoittaa kilpailua, mutta enää se ei sitä ole, koska NHL:ssä on ollut vuodesta 2005 asti palkkakatto. NHL:n omistajat olivat valmiita pitämään koko kauden 2004–05 työsulun, jotta pelaajien palkat saatiin aisoihin. Palkkakaton myötä seurat ovat pelaajabudjettien osalta niin samalla viivalla kuin Toronton ja Arizonan kaltaisilla kiekkomarkkinoilla olevat seurat ylipäätään voivat olla. Tällä kaudella pelaajabudjetti sai olla maksimissaan 75 miljoonaa dollaria. Kun taloudelliset resurssit on jo tasattu, niin mihin silloin tarvitaan erikseen varausjärjestelmää, joka rajoittaa ja vääristää niin kilpailua kuin yksilöiden asemaa markkinoilla. Jos joku NHL-seura olisi 75 miljoonasta valmis panostamaan vaikkapa 10 miljoonaa jo Tapparasta tulokkaana saapuvaan Patrik Laineeseen , niin silloin saa maalitykin ja budjettiin jää 65 miljoonaa täydentää joukkue. Ellei sitten joku toinen seura ole valmis maksamaan vielä enemmän maalipyssystä, mutta silloin budjettiin jää entistä vähemmän muille hankinnoille. Budjettirajoite ja kilpailu takaa, että kukin saa arvoisensa sopimuksen kysynnän ja tarjonnan lakien mukaisesti. Niin toimii markkinatalous kaikkialla muualla paitsi USA:n ammattilaisliigoissa.