Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Mielipiteet Moro Näköislehti Tähtijutut Linnan juhlat

Ensimmäisen maailmansodan vainajaluvut nousivat miljooniin, koska asetekniikka kehittyi nopeammin kuin ymmärrys sodasta

Hyökkäävät joukot kävelivät 1800-luvun tyyliin rivissä hyvin linnoittautuneen, konekiväärein ja uusin tykistöasein varustautuneen vihollisen eteen. Seurauksena oli täydellinen verilöyly. Vuosina 1914–1918 käydyssä ensimmäisessä maailmansodassa asetekniikan kehitysvaihe suosi puolustustaistelua. Hyökkääjän asema oli selvästi heikompi. Esimerkiksi kymmenen kuukautta kestäneessä Verdunin taistelussa vuonna 1916 kaatui noin miljoona sotilasta. Länsirintamalla käydyssä näännytyssodassa käytiin valtavia, mutta tuloksettomia taisteluja. Ne vain muuttivat vehmaat viljelysmaat kraaterien täplittämämäksi kuumaisemaksi ja pidensivät sotilashautausmaiden ristijonoja. Lihamylly jauhoi niin tehokkaasti, että hyvin monen vainajan todellinen hautapaikka on tuntematon. Ensimmäisessä maailmansodassa kaatui jopa kymmenen miljoonaa sotilasta. Arviot vaihtelevat kahdeksan ja kymmenen miljoonan välillä. Perheriita paisui suursodaksi Sota syttyi 104 vuotta sitten, heinäkuussa 1914, liittolaissuhteisiin perustuvana ketjureaktiona. Alkukipinä oli pieni paikallinen kriisi Itävalta-Unkarin ja Serbian välillä, mutta se laajeni nopeasti koko mantereen yli, kun suurvaltojen keskinäiset sopimukset pantiin täytäntöön. Diplomaattiset ponnistelut eivät enää pystyneet pysäyttämään tapahtumien vyöryä. Sotaa ei pystynyt estämään edes se, että Saksan keisari Vilhelm II ja Ison-Britannian kuningas Yrjö V olivat serkuksia – kuningatar Victorian lapsenlapsia. Venäjän tsaari Nikolain äiti Dagmar taas oli Yrjö V:n äidin Alexandran sisko, ja hänen puolisonsa tsaaritar Alix oli myös Vilhelmin ja Yrjön serkku kuningatar Victorian kautta. Aikaansa seuraavat osasivat Euroopassa ennakoida suursotaa, koska jo useita vuosia muun muassa Saksa ja Iso-Britannia olivat kilvan rakentaneet ja varustaneet armeijoitaan. Saksa halusi haastaa uusilla sotalaivoillaan brittien vuosisataisen meren herruuden. Monilla Euroopan valtioilla oli intoa lähteä sotimaan, koska ne uskoivat hyötyvänsä lyhytkestoisesta konfliktista. Jotkut halusivat lisää maa-aluetta, toiset revanssia edellisistä kahakoista. Sodasta tuli kuitenkin jotakin aivan muuta kuin lyhytkestoinen kahakka. Siitä tuli yksi historian tuhoisimmista sodista. Tähän ensimmäiseen motorisoituun sotaan osallistui maita yli puolen maapallon alueelta. Suurimmat taistelut käytiin Euroopassa. Ensimmäisestä maailmansodasta piti tulla ”sota, joka lopettaa kaikki muut sodat”. Sen sijaan se kylvi siemenet seuraavalle kahakalle, joka oli edessä jo 20 vuotta myöhemmin. Sen uhriluku nousikin sitten 50–70 miljoonaan, joista kaksi kolmasosaa oli siviilejä. Uusien aseiden testikenttä 1900-luvun alkuvuosina kehitettiin monia uusia aseita, jotka tulivat suursodassa ensimmäistä kertaa laajamittaiseen käyttöön. Näitä olivat esimerkiksi taistelukaasut, lentokoneet, panssarivaunut, konekiväärit ja sukellusveneet. Ensimmäiset kemialliset aseet olivat kyynelkaasun tapaisia. Niitä käyttivät taisteluissa ensin ranskalaiset 1914 ja pian myös saksalaiset. Kummankaan osapuolen mielestä kyynelkaasun käyttö ei rikkonut Haagin sopimusta, jossa myrkyllisten kaasujen käyttö oli kielletty. Ensimmäisissä tappavissa kaasuhyökkäyksissä vuosien 1914 ja 1915 vaihteessa saksalaiset surmasivat kloorilla 140 brittisotilasta. Vähitellen molemmat osapuolet siirtyivät käyttämään aina vain voimakkaampia aineita läpäistäkseen kaasunaamarin – joka oli myös uusi keksintö. Kloorin lisäksi käytettiin muun muassa sinappikaasua. Kloori tuhosi keuhkot ja tukehdutti kuoliaaksi, sinappikaasu vei näön. Seurauksena oli kärsimyksen lisääntyminen ilman vaikutusta sodan voimatasapainoon, mikä oli toistuva teema tässä sodassa. Kaasun käyttö väheni vuodesta 1916 alkaen. Sota siirtyi ilmaan Lentokoneet tulivat ensimmäistä kertaa sotilaalliseen käyttöön ensimmäisessä maailmansodassa. Vain 11 vuotta aiemmin Wrightin veljekset olivat lentäneet ensi kertaa konevoimalla Kitty Hawkissa Yhdysvalloissa. Sotavuosina ilmavoimat kehittyi aselajina pitkin harppauksin. Sodan alussa lentokoneet soveltuivat lähinnä tiedusteluun, ja ne korvasivat tässä käytössä kuumailmapallot. Sodan päättyessä lentokoneet muodostivat tehokkaan asejärjestelmän. Hävittäjät ja pommikoneet erottuivat omiksi tyypeikseen. Koneita käytettiin laajasti ilmapommituksiin ja rynnäköintiin maakohteita vastaan. Niillä pyrittiin saavuttamaan ilmaherruus. Ensimmäisen maailmansodan tunnetuin hävittäjä-ässä oli ”Punainen paroni”, saksalainen Manfred von Richthofen . Hän pudotti 80 vastustajan konetta. Kun Richthofen kuoli ilmataistelussa 1918, liittoutuneet järjestivät hänelle täysimittaiset sotilashautajaiset. Saksalaisten linjoille pudotettiin lentolehtisiä, joissa oli kuvia hautajaisista. Ripaus ritarillisuutta oli jäljellä vielä neljän vuoden veristen taistelujenkin jälkeen. Sodan alkuvaiheissa eri puolia edustavat lentäjät saattoivat tervehtiä toisiaan toverillisesti ilmassa, mutta pian kaivettiin esiin käsikranaatit, pistoolit ja kiväärit. Sen jälkeen molemmat sotijaosapuolet alkoivat asentaa koneisiin konekiväärejä, jotka mahdollistivat täysimittaisen taistelun myös taivaalla. Konekiväärin tehokasta käyttöä hankaloitti koneen keulalla pyörivä potkuri, joka uhkasi rikkoutua omista luodeista. Sen estämiseksi kokeiltiin sijoittaa konekiväärit siipien päälle, potkurikehän ulko- tai yläpuolelle, mutta se haittasi osumatarkkuutta. 1916 saksalaiset saivat käyttöönsä Fokker E.I -hävittäjän. Siinä oli tahdistin, joka sääteli lentäjän eteen sijoitetun konekiväärin ampumanopeutta niin, etteivät luodit osuneet potkuriin. Se antoi saksalaisille etulyöntiaseman ilmataisteluissa vähäksi aikaa, mutta pian britit ja ranskalaiset saivat keksinnön käsiinsä ja tilanne tasoittui. Tahdistimen idean keksi sveitsiläinen Franz Schneider , joka patentoi sen jo 1913. Käyttökelpoisen sovelluksen kehitti kuitenkin hollantilainen konesuunnittelija Anthony Fokker . Myöhemmin Schneider käräjöi Fokkeria vastaan patenttirikkomuksesta. Lyhytikäiset lentäjät Ketterät hävittäjät kieppuivat ilmassa kaartotaisteluissa, ja osuman saaneet koneet putosivat palavina maahan useimmiten lentäjä mukanaan – laskuvarjoja ei käytetty. Etulinjan hävittäjälentäjät selvisivät rintamalla hengissä keskimäärin vain muutamia viikkoja. Osasyy korkeaan kuolleisuuteen oli lento-opetuksen rajoittuminen vain perusasioihin. Lentäjät alkoivat saada ilmataistelukoulutusta vasta 1916. Sodanjohto laski, että jos lentäjä selvisi viidestä ensimmäisestä taistelulennostaan hengissä, hän todennäköisesti selvisi myös koko sodasta. Jos hän sai ilmavoiton ensimmäisen kymmenen lentonsa aikana, hänestä todennäköisesti tuli hävittäjä-ässä. Tyypillinen ensimmäisen maailmansodan hävittäjäkone oli yksipaikkainen ja kaksitasoinen. Sen moottorissa oli 150–250 hevosvoimaa, mikä mahdollisti 150–210 kilometrin huippunopeuden tunnissa. Pommikoneet olivat kaksi- tai nelimoottorisia, mutta niiden pommikuorma oli varsin vaatimaton ja toimintasäde pieni. Strategisia pommituksia kaupunkikohteisiin tehtiin puolin ja toisin, mutta niiden vaikutus jäi enemmänkin henkiseksi kuin aineelliseksi. Etenkin Saksa käytti pommituksissa myös zeppeliinejä. Sodan alussa kaikilla osapuolilla oli yhteensä alle tuhat lentokonetta. Niiden määrä kasvoi kuitenkin nopeasti: Saksa, Ranska ja Britannia rakensivat sodan aikana yhteensä lähes 200 000 konetta. Tankeilla yli juoksuhautojen Toinen ensimmäisen maailmansodan aikana kehitetty täysin uusi ase oli panssarivaunu. Sen pohjana oli vuosisadan alussa maailman vallannut uusi keksintö, auto. Ensimmäisen maailmansodan panssarivaunut olivat vielä alkeellisia ja epäluotettavia. Myös panssaritaktiikka oli kehittymätöntä – uuden aseen vahvuuksia ei osattu hyödyntää. Vasta aivan sodan loppuvaiheessa britit käyttivät panssarijoukkoja tehokkaasti saksalaisten rintaman murtamiseen. Panssarit tekivätkin todellisen läpimurtonsa vasta toisessa maailmansodassa. Eri asevoimien kenraalit olettivat, että sodasta tulisi nopealiikkeistä. Toisin kävi. Armeijat jumiutuivat juoksuhautoihin, eikä kumpikaan osapuoli päässyt niskan päälle. Jalkaväen etenemistä taistelukentällä vaikeutti merkittävästi piikkilanka, amerikkalaisen Lucien Smithin vuonna 1865 patentoima keksintö. Sen avulla karja pysyi hallinnassa Yhdysvaltain Keski-Lännen valtavilla tasangoilla. Piikkilanka osoittautui halvaksi ja tehokkaaksi puolustusvälineeksi sotatilanteessa. Se esti ratsuväen – jota kaikki armeijat olivat tähän asti hyödyntäneet – toiminnan. Sen läpäiseminen oli sekä jalkaväelle että tykistölle hyvin hankalaa. Hyökkäykset hidastuivat niin, että puolustajien juoksuhautojen suojasta hyökkääjiin kohdistama konekivääri- ja kiväärituli niitti tuhansia miehiä jo ennen kuin he pääsivät ei-kenenkään-maan ylitse. Britit kehittivät panssarivaunun ratkaisuksi tähän ongelmaan. Teräslevystä hitsattu miehistösuoja liikkui pienen polttomoottorin voimalla telaketjuilla vaikeakulkuisessakin maastossa. Se pystyi ylittämään juoksuhaudat ja piikkilankaesteet ja tarjosi suojan kiväärikaliiperisilta aseilta. Aseina siinä oli konekiväärit ja tykit. Ensimmäinen panssarivaunu oli brittien 1915 kehittämä Mark I, joka osallistui Sommen taisteluun seuraavana vuonna. Ranskalaiset kehittivät pian oman Renault FT -vaununsa, joka pyörivine tykkitorneineen oli esikuvana myöhemmille tankeille. Saksalaisten into panssarivoimien käyttöön jäi vähäiseksi ensimmäisessä maailmansodassa. Toisessa se olikin sitä suurempi. Panssarivaunut olivat ratkaisevassa roolissa sodan loppuvaiheessa, elokuussa 1918 käydyssä Amiensin taistelussa. Liittoutuneiden tankit mursivat siinä saksalaisten puolustuslinjat ja muuttivat paikoilleen jumiutuneen asemasodan taas liikkuvaksi. Panssarivaunun tankki-nimitys lienee peräisin Mark I:n rakennusvaiheesta. Sotasalaisuuden säilyttämiseksi vaunuja rakentaneen William Fosterin konepajan työntekijöille uskoteltiin, että tekeillä oli vedenkuljetusajoneuvoja Mesopotamiaan sijoitetuille brittijoukoille. Krematorio telaketjuilla Suunnikkaan muotoinen Mark I pysyi hyvin pystyssä, koska sen painopiste oli alhaalla ja telat olivat pitkät. Siitä valmistettiin kaksi aseistukseltaan toisistaan eroavaa mallia. ”Uros”-mallin aseistuksena oli sivu-ulokkeissa kaksi 57 mm tykkiä ja neljä konekivääriä, ”Naaras”-mallilla oli kuusi konekivääriä – tykeistä oli pulaa. Mark I:n 8 millimetrin paksuinen sivupanssari ja 10 millimetrin etupanssari kesti käsiaseiden tulituksen, muttei saksalaisten kehittämiä panssarinlävistysluoteja. Tankkeja tuhottiin myös käsikranaateilla, tykistöllä ja kasapanoksilla. Vaunun katolle sijoitetun polttoaineen syttyminen teki siitä helposti krematorion. Kahdeksan hengen miehistö ja moottori olivat samassa tilassa vaunun rungossa. Niinpä sisälämpötila nousi jopa 50 asteeseen ja ilmassa oli runsaasti häkää, polttoainehuuruja ja ruudinsavua. Valtavan metelin vuoksi miehistö viesti keskenään käsimerkeillä. He pitivät suojalaseja tai suojalaseista ja kettinginpätkistä tehtyjä suojanaamioita avoimista tähystysaukoista lentävien luotien ja kranaatinsirpaleiden varalta. Mukana oli myös kaasunaamarit kaasuhyökkäysten varalta. Vaunun ohjaamiseen tarvittiin neljä miestä: kaksi ajajaa, joista yksi toimi myös vaunun komentajana ja käytti jarruja, toinen huolehti päävaihdelaatikosta. Kaksi vaihdemiestä käytti telaketjujen vaihteita, joilla määrättiin vaunun suunta ja vauhti. Mark I:n huippunopeus oli tiellä noin kuusi kilometriä tunnissa. Telat kestivät yleensä noin 40–50 kilometrin matkan, vetopyörät vain 30 kilometriä. Viestintä komentokeskuksiin hoidettiin kahdella kirjekyyhkyllä, joilla oli omat luukkunsa sivu-ulokkeissa. Myös juoksulähettejä käytettiin, tosin heikolla menestyksellä: harva selvisi hengissä perille. Myöhemmissä versioissa viestintään käytettiin semaforeja eli siipiopasteita. Kuularuisku kylvi kuolemaa Ensimmäisen maailmansodan jalkaväenaseista tuhovoimaisin oli konekivääri. Yhdeksän kymmenestä luotien aiheuttamasta tappiosta johtui Maxim-tyyppisten konekiväärien tulesta. Ensimmäisessä Sommen taistelussa vuonna 1916 saksalaisten konekiväärituli aiheutti yhdessä päivässä briteille 60 000 sotilaan tappiot kaatuneina ja haavoittuneina. Rekyylitoimisen konekiväärin keksi syntyjään yhdysvaltalainen, sittemmin Isoon-Britanniaan muuttanut Hiram Maxim vuonna 1883. Vesijäähdytyksen ansiosta aseessa ei tarvittu useita piippuja ja siitä saatiin kevyempi kuin Gatling-tyyppisestä monipiippuisesta aseesta. Maximin tulivoima vastasi sataa kiväärimiestä. Hiram Maximin kerrotaan sanoneen, että eräs hänen entisistä maanmiehistään – siis amerikkalainen – kehotti häntä Wienissä 1882 luopumaan puuhastelustaan kemian ja sähkön parissa. ”Varmin tapa rikastua on keksiä keinoja, joilla eurooppalaiset voivat listiä toisiaan entistä tehokkaammin.” Naapurivaroitus Hiram Maxim kehitteli asettaan maatilallaan West Norwoodissa Englannissa. Huomaavaisesti hän laittoi paikallislehteen ilmoituksia, joissa kertoi testaavansa asetta puutarhassaan ja kehotti naapureitaan pitämään ikkunoitaan auki, ettei paineaalto riko laseja. Vanhuusvuosinaan Maxim menetti kuulonsa. Aseita valmistanut Vickers-yhtiö kehitti Maximin keksintöä edelleen ja myi sitä menestyksellisesti eri maihin. Niinpä asetyyppi oli kaikkien ensimmäisen maailmansodan sotijaosapuolien käytössä. Ensimmäiset Maxim-konekiväärit olivat raskaita, epäluotettavia ja hankalia kuljettaa. Lisäksi sakea savupilvi paljasti konekiväärin sijainnin. Savuttoman ruudin keksiminen – yhtenä kehittäjänä Hiramin veli Hudson Maxim – auttoi tähän ongelmaan. Brittien 1912 käyttöön ottama kehittyneempi .303 British (7,7 x 56 mm R) -kaliiperinen Vickers-konekivääri painoi enää noin 30 kiloa. Lisäksi kk-ryhmän oli kuljetettava mukanaan 4,5 litraa jäähdytysvettä sekä ammukset. Yksi 250 ammuksen laatikko painoi noin kymmenen kiloa. Sodan loppuvaiheessa saksalaiset saivat käyttöönsä ensimmäiset tulivoimaiset ja kevyet konepistoolit. Niidenkin varsinainen läpimurto tapahtui vasta seuraavassa maailmansodassa. Tuhoisa tykkituli Eniten sankarivainajia ei kuitenkaan aiheuttanut konekiväärien, vaan tykistön tuli. Sen tuhovoima kasvoi merkittävästi kahdesta syystä. Ensimmäinen oli aivan 1800-luvun lopussa kehitettyjen joustolavettisten tykkien käyttöönotto. Joustolavetissa tykin putki liukuu rekyylin voimasta alustalla taaksepäin ja palaa sitten takaisin alkuasemaansa. Tykki ei hyppää, joten sitä ei tarvitse suunnata jokaisen laukauksen jälkeen uudelleen. Tämä johti tulinopeuden ja tulen tehon moninkertaistumiseen. Toinen tykistön tehokkuutta lisännyt seikka oli epäsuora ammunta, jota britit käyttivät ensimmäiseksi buurisodissa. Kenttätykit sijoitettiin taemmas omasta etulinjasta, ja vain tulenjohtaja tähysti maalia ja käski tarvittavat tulen korjaukset. Tässä auttoivat myös kehittyneet viestintävälineet, ennen kaikkea skotti Alexander Graham Bellin 1876 keksimä puhelin. Ensimmäinen maailmansota oli ensimmäinen laaja sota, jossa kenraalit esikuntineen saattoivat olla puhelimitse yhteydessä etulinjaan ja antaa käskyjä ilman viivettä. Puhelin hyödytti tietenkin enemmän puolustus- kuin hyökkäyssodankäyntiä. Molemmilla länsirintaman taistelevilla osapuolilla oli käytössään myös järeitä tykkejä, joista isoimmat olivat rautatiealustoille asennettuja laivatykkejä. Saksalaiset tulittivat Pariisia erittäin pitkän kantaman 210 mm tykillä yli 120 kilometrin päästä. Kalliita maakaistoja Suurtaisteluita edeltäneissä tykistön tulivalmisteluissa sekä itse taisteluiden kestäessä saatettiin ampua miljoonittain tykinkranaatteja. Sodan kuluessa tykistön käyttö kehittyi niin, että tulivalmistelu eteni hyökkäävän joukon edellä. Taistelut jumiutuivat asemasotavaiheeseen, koska hyökkäys yleensä pysähtyi edettyään tykistön kantaman ulkopuolelle. Sinne puolustajat saattoivat rakentaa puolustuslinjan, josta käsin lähdettiin seuraavalla yrittämällä päinvastaiseen suuntaan. Näin taistelevat osapuolet valtasivat vuoron perään samaa muutaman kilometrin maakaistaletta. Ei ihme, että mudassa möyrivien joukkojen taistelumoraalin ylläpitäminen oli sodan pitkittyessä aina vain vaikeampaa. Kranaattikuoppien täplittämä Ranskan ja Belgian taisteluiden maaperä erottuu vielä sadan vuoden kuluttuakin hyvin ilmakuvissa. Peltomaisemassa on runsaasti pyöreitä lampia. Peltoja muokattaessa nousee joka kevät runsaasti ”rautaista satoa”, suutareiksi jääneitä kranaatteja. Vielä sadan vuoden jälkeenkin ne ovat vaarallisia – niinpä paikallisten viljelijöiden traktoreissa on panssaroitu pohja. Kisa merten herruudesta Iso-Britannia oli pitänyt yllä vahvaa laivastoa Trafalgarin taistelusta 1805 lähtien suojatakseen siirtomaitaan kilpailijoiltaan Ranskalta ja Venäjältä. 1800-luvun lopulla myös USA ja Japani nousivat brittilaivaston uhkaajiksi. Keisari Vilhelm II halusi Saksan kehittyvän Britannian veroiseksi imperiumiksi. Siihen liittyen Saksa alkoi nopeasti vahvistaa merivoimiaan 1890-luvulta alkaen. Brittilaivaston ensimmäinen uuden dreadnought-luokan taistelulaiva valmistui 1906. HMS Dreadnought merkitsi valmistuessaan sotalaivatekniikan vallankumousta. Höyryturbiinien vauhdittama, kymmenellä 12 tuuman (305 mm) tykillä varustettu alus liikkui nopeammin kuin mikään muu vastaava sotalaiva. Sen huippunopeus oli 21 solmua. Aluksen esittely laukaisi suurvaltojen välillä asevarustelun kierteen, ”suuren laivastokilvan”, joka päättyi ensimmäiseen maailmansotaan. Ensimmäisen maailmansodan syttyessä Britannian Kuninkaallisella laivastolla oli dreadnoughteja 17 ja Saksan keisarikunnan laivastolla 9. Laivaston toimintaa helpotti lennättimen ja radion kehitys. Vedenalaista sotaa Sukellusveneet muuttivat merisodankäyntiä. Sotilaskäyttöön tarkoitetut sukellusveneet kehittyivät käyttökelpoisiksi 1800-luvun loppuvuosina, vaikka niitä kokeiltiin jo Yhdysvaltain sisällissodassa. Kaikilla merkittävillä merivalloilla oli sodan alkaessa laivastoissaan myös sukellusveneitä. Valtaosa niistä oli pienikokoisia, lähinnä rannikkovesillä operointiin sopivia. Suurimpia olivat Saksan Deutschland-luokan veneet, joissa oli aseina torpedot ja kansitykit. Käytössä oli myös miinoittamiseen erikoistuneita sukellusveneitä. Saksa rakensi ensimmäisen maailmansodan aikana 360 sukellusvenettä, joista 178 tuhoutui taisteluissa. Sodan alkuvuosina ne onnistuivat upottamaan huomattavan osan brittien kauppalaivastosta. Sen jälkeen britit oppivat järjestämään kuljetukset sotalaivojen suojaamiksi saattueiksi, mikä pienensi sukellusveneiden aiheuttamaa uhkaa. Torjunta syvyyspommeilla Myös sukellusveneiden torjunta kehittyi sodan aikana. Britit kehittivät nopeita R-luokan sukellusveneitä vedenalaiseen taisteluun. Niissä oli kehittynyt kuuntelulaitteisto, jonka avulla ne pystyivät paikallistamaan vihollisen sukellusveneet. Brittilaivasto kehitti myös sukellusveneiden tuhoamiseen tarkoitetut syvyyspommit. Ensimmäiset tynnyrin muotoiset pommit otettiin käyttöön tammikuussa 1916. Herbert Taylorin suunnitteleman pommin laukaisi hydrostaattinen sytytin, joka oli säädetty toimimaan veden paineesta tietyssä syvyydessä. Aluksi syvyyspommeja oli kahta kokoa. Isommassa oli 140 kiloa, pienemmässä 54 kiloa tnt:tä tai amatolia. Pienempi pommityyppi oli tarkoitettu hitaammille aluksille, jotka eivät olisi ehtineet tarpeeksi kauas isomman räjähteen vaikutuspiiristä. Räjäytyssyvyydeksi voitiin valita joko 12 tai 24 metriä. Sodan aikana brittialuksista pudotetuilla 16 500 syvyyspommilla tuhottiin 38 vihollisen sukellusvenettä ja edesautettiin 140:n tuhoamista. Nälkä pakotti rauhaan Tärkeimmät laivastotaistelut käytiin Pohjanmerellä. Saksan laivasto pysytteli suurimman osan ajasta satamissa miinoitusten suojaamana. Ylivoimainen brittilaivasto pystyi pitämään yllä Saksan laivasaartoa, mikä lopulta johti nälänhätään ja teollisuuden raaka-ainepulaan. Niiden heikentämä Saksa haki lopulta aselepoa vuonna 1918. Nälkä ja kulkutaudit tappoivat suuret määrät ihmisiä Keski-Euroopassa vielä pitkään aseiden vaikenemisen jälkeenkin. Sotateknologian kehitys oli muuttanut sodankäynnin luonteen pysyvästi. Se kosketti niin sotilaita kuin siviilejäkin. Maailmanlaajuisen sodan pienenä sivujuonteena Euroopan koillisnurkassa itsenäistyi hajonneesta tsaarin Venäjästä irti pyristellyt Suomi-niminen valtio. Siellä käytiin heti valtion syntyvaiheissa verinen sisällissota. Lähteitä: James Joll: The Origins of the First World War; Hew Strachan: The First World War; H.P. Willmott: Första världskriget; mentalfloss.com: 12 Technological Advancements of World War I; ncpedia.org: WWI: Technology and the Weapons of War. Osapuolet jakautuivat kahteen leiriin: keskusvaltoihin ja ympärysvaltoihin. Keskusvaltoihin kuuluivat Saksa, Itävalta-Unkari, Bulgaria ja Osmanien valtakunta. Ympärysvaltojen tärkeimmät osallistujat olivat Iso-Britannia, Venäjä, Ranska ja Yhdysvallat. Italia ei alkuvaiheessa halunnut valita puoltaan, mutta liittyi sotaan 1915 ympärysvaltojen puolelle. Maailmansodan seurauksena Venäjän, Saksan ja Itävalta-Unkarin keisarihuoneet kaatuivat, ja useita uusia valtioita syntyi. Venäjän vallankumouksen tuloksena syntyi Neuvostoliitto. Vuonna 1919 solmittua Versaillesin rauhansopimusta pidetään yhtenä toisen maailmansodan syynä. Saksa sai siinä kantaakseen suurimman syyllisen taakan.