Pääaiheet 100 tuoreinta Uutiset Hyvä elämä Urheilu Kulttuuri Tähtijutut Näköislehti Moro Mielipiteet

Sain sydäninfarktin pyytämättä ja täysin yllättäen – Kun kävin rajan toisella puolella, opin yhden tärkeän opetuksen

Tiesitkö, että 23 000 suomalaista saa tänä(kin) vuonna sydäninfarktin, ja että 13 000 heistä kuolee siihen? Tiesitkö, että valtaosassa infarkteista taustalla kummittelee kansallinen täsmätappajamme, uhriaan salakavalasti naakimalla lähestyvä sepelvaltimotauti? En tiennyt minäkään. En edes välittänyt tietää. Johonkinhan elonsa ehtoopuolelle tulleen, elämän pituisen kilparadan loppusuoralle kääntyneen ikälopun on kuoltava. Miksei sitten vaikka infarktiin? Infarkti tuntui vieraalta ja kaukaiselta. Sille ei ollut sijaa kaltaiseni, aikuisten oikeaan aikuisuuteen vasta pikkuhiljaa varttuvan plus-keski-ikäisen miehen ajatusmaailmassa. Pitkäperjantaiyö muutti asenteeni. Sain infarktin, pyytämättä ja täysin yllättäen. Vähällä piti, etten muuttunut numeroksi kalmistotilastoihin. Sepelvaltimotaudissa osa sydänsuonista tukkeentuu vähitellen kolesterolista ja kalkista niin, että verenkierto vaikeutuu, eikä happi kulje kunnolla. Se voi tuntua epämääräisenä puristuksena jossakin rintakehän tienoilla. Paitsi, ettei aina tunnu. Joskus ikävä vieras saapuu ennakkoon ilmoittamatta. Sydäninfarkti on yleensä seurausta sepelvaltimon äkillisestä tukkeutumisesta. Se taas johtuu useimmiten valtimon ahtauman repeämästä. Repeämään muodostuu verihyytymä, joka tukkii suonen nopeasti ja kokonaan. Jos tukosta ei saada pikapikaa pois, sydän kuolee ja sen mukana sydämen omistaja. Juuri näin minulle oli käydä. Kiitos vaimon ja ambulanssitiimin sekä Oulun yliopistollisen ja Lapin yliopistottoman sairaalan ällistyttävän ammattitaitoisen, käsittämättömän pyyteettömästi (vastuuseen ja vaativuuteen nähden naurettavan pienellä palkalla) työtään tekevän hoitohenkilökunnan, selvisin kohtauksesta paitsi hengissä myös järjissäni. Kävin rajan toisella puolella. Palasin elämän pitkospuille valaistuneena, parempana ihmisenä. Katson nyt asioita uusin, avoimen empaattisin optimistisilmin sydän täynnä lähimmäisenrakkautta. Joopa se joo. Parin kuukauden sepelharjoitusten jälkeen voin todeta, että olen yhä sama, vanha kyynikkokalkkis. Näen epäkohdat ensin. Suljen silmäni ympäröivän yhteiskunnan yltäkylläisyydeltä. Narisen täysin turhasta. Olen itsekäs. Kartan ja kerjään kiitoksia. Uhriudun, uraudun ja äyskin. Inhoan ja sulkeudun. Kadun, mutten kadu. Heijastan ikävää ilmapiiriä. Soitan äidille liian harvoin. Koirakin tahtoo jäädä lenkkeilyttämättä. Yhden muutoksen olen sentään ollut huomaavinani itsessäni. Kuolemattomuuden tunne on kadonnut. Tilalle on tullut tietoisuus siitä, että jokainen päiväni voi olla viimeiseni. Olen oppinut kantapään kautta sen, että elämää pitää elää oikein ja täysillä silloin, kun elämää on. Enää pitäisi siirtää oppi käytäntöön. Joskus ikävä vieras saapuu ennakkoon ilmoittamatta.