Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Mielipiteet Moro Näköislehti Tähtijutut

Rautatienkadun uusi tulokas puhkuu nuorta energiaa ja täydentää upeasti Tampereen huippuravintoloiden päättymättömältä näyttävää ketjua

Mikä: Lapland-hotellin Dabbalin keittiömestari Veli-Matti Lampinen ja Tampellasta tuttu saliosaaja Marko Simunaniemi löivät hynttyyt yhteen 4 vuodenajassa keittäneen Panagiotis Lykoudisin kanssa. Siitä syntyi puolen vuoden kehittelyllä ravintola nimeltään Kajo samalle kadulle Berthan ja C:n kanssa. Kajon painopiste on jaettavissa annoksissa ja sosiaalisessa syömisessä. Tarjolla on sekä lounasta että illallista. Sijainti ja miljöö: 40-paikkaisessa ravintolassa on isot ikkunat Rautatienkadun vilinään. Tila on viihtyisä ja pöydät lähellä toisiaan. Se on omiaan tiivistämään tunnelmaa. Hieman jäin miettimään tilan akustiikkaa. Muutama äänimattoa pehmentävä elementti voisi olla paikallaan. Tunnelma: Kajossa ruokaa tehdään avotulella, mikä on ravintoloitsijoilta aikamoinen lobbausnäyte paloviranomaisten suuntaan. Savun ja hiiligrillin tuoksu tulvahtaakin ensimmäisenä nenään sisään astuessa. Vesi on kielellä viimeistään siinä vaiheessa. Ruoka ja juoma: Ruokien jaettavuus tuntuu olevan aikamme muoti-ilmiö. Se on Kajossakin trendi, mutta asiakas saa tietysti itse päättää, mitä jakaa ja mitä ei. Päädymme hetken pähkäilyn ja opastuksen jälkeen valitsemaan kolme yhteistä alkuruokaa (7–12 euroa) ja omat pääruoat. Perinnetomaattisalaatti osoittaa yksinkertaisuudessaan, mistä Kajossa on kysymys. Kokkikaksikko valitsee raaka-aineen ja osoittaa sitten asiakkaalle, mitä siitä on parhaimmillaan irti saatavissa. Näin tapahtuu tomaattisalaatinkin kanssa. Annos on yksinkertainen, mutta verrattoman herkullinen. Todellinen synteesi maistuu lautasen pohjalle valuneessa liemessä. Yhtä yksinkertaisen rohkea on gnocchi-annos. Annosta on ryyditetty vain maapähkinöillä ja oreganolla. Monen keittiön ala-arvostamat gnocchit maistuvat tummaksi paahdettuina aivan loistavilta. Mitään muuta ei tarvita vaan nämä taikina-perunanyytit toimivat ihan omilla avuillaan. Kolmas alkuruoka, välimerellinen tartar on suorastaan loistokas. Annoksen nerokkuus piilee tapenadessa, joka nostaa käsin leikatun naudanlihan korkeaan lentoon. Ihastelen suuresti klassisenkin tartarin taitajia, mutta tämä vie ruoanlaiton jo aivan uudelle tasolle. Tässä vaiheessa ateriaa alan jo harmitella, etteivät suu ja vatsa ole vastaanottavaisia päivän risotolle (11,00). Pitää jatkaa suoraan pääruokiin, ettei täyty liikaa. Valitsemme mielenkiintoiselta pääruokalistalta päivän kalan (26,00) ja mystisen brisketin (25,00). Päivän kala on kuhaa. Lautasella on kaksi erikokoista filettä ja nähtävästi niitä on paistettu yhtä pitkään. Arvatenkin tästä paisto ei ole aivan tasalaaluista, ja yksi pala olisi alkuruokien jälkeen riittänyt. Lisäksi annos kaipaa hieman sormisuolaa. Männyllä savustettu hollandaise-kastike sen sijaan on erinomaisen herkullinen, samoin kalan kyljessä tarjotut fenkolit. Brisketti paljastuu vuorokauden haudutetuksi naudan rinnaksi. Liha on saanut päälleen mielikuvituksellisen kaarnaglaseerauksen ja maku on siksi korostuneen tummanpuhuva ja herkullinen. Taas tuli mieleen, miksi ikinä tilaisin sisäfilettä, jos tällaisia liharuokia on olemassa. Hollantilaiset välijuustot (9,00) saavat arvonkohotuksen raikkaasta appelsiini-inkiväärihillokkeesta. Jälkiruoissa ravintolan linja vain paranee. Lykoudis on jälkiruokaeksperttejä ja se näkyy lopputuloksessa. Valkosuklaata kahdella tavalla ja veriappelsiinia (8,00) saa Suomi-makua männynkerkkäjäätelöstä. Enpä muista maistaneeni näin mielikuvituksellista jälkiruoka-annosta aikoihin. Oliiviöljykakussa (8,00) puolestaan maistuu koivu. Eikä siinä kaikki: upean suklainen lollipops-tikkari (3,00) ja macaron-leivos (3,00) kruunaavat makeudellaan liki neljään tuntiin venyneen illallisen. Marko Simunaniemen rakentamalla viinilistalla ei tule vastaan muista Tampereen ravintoloista tuttuja pulloja. Viinitarjoilussa oli vielä pari viikkoa avaamisen jälkeen vähän hakemista. Kuohuviini ei säilyttänyt kupliaan ja yksi valkoviini tarjoiltiin kohtuuttoman lämpimänä. Palvelu: Kajo pystyi jo varaustilanteessa sellaiseen vieraanvaraisuuteen, jota ei Tampereella ole ennen tullut vastaan. Asiakkaalta kysyttiin etukäteen, onko jotain toiveita ruokarajoitteiden, allergioiden suhteen tai ihan muuten vain. Sama huolehtiva linja jatkui ravintolasta. Juttua riitti välillä jopa niin paljon, että ruoka meinasi jäähtyä. Kajossakin näkee kirkkaasti, minkä kotikenttäedun saa ravintola, jossa omistajat ovat itse puikoissa. Intohimo näkyy ja tarttuu. Mikä: Kajo, Rautatienkatu 12, Tampere, 050 3298044. Avoinna: ma–to 11–15 ja 16–23, pe 11–15 ja 16–00, la 14–00. Hinnat: alkuruoat 6–12, pääruoat 21–28, jälkiruoat 8–9 euroa. Tuomio: Hyvä tavaton ja herra paratkoon tätä tamperelaisten ravintoloiden kehitystä ja invaasiota. Huippupaikkoja avautuu parhaimmillaan yksi viikossa ja ruoat ovat toinen toistaan parempia. Silti jokainen on löytänyt oman tapansa. Keittiömestari Lampinen näyttää keittiössä, mihin kykenee, kun Lappi-kahle on otettu pois jalasta. Paroksen lomasaarelta kotoisin oleva Lykoudis tuo ruokiin kreikkalaisen säväyksen, ja Simunaniemi puhuu asiakkaat pyörryksiin. Kyllä näiden huomassa kelpaa syödä. Lupaava kokonaisuus, jolle on helppo ennustaa loistokasta menestystä: ★★★★.