Pääaiheet 100 tuoreinta Uutiset Hyvä elämä Urheilu Kulttuuri Tähtijutut Näköislehti Moro Mielipiteet

Oi pylly! On uuvuttavaa olla koko ajan kehomyönteinen

Ystävä lähetti deittailuraportin maailmalta: "Tyyppi vei mut patikoimaan punapuumetsään ja ymmärsi kehua mun persettä." Ja heti perään varmistus: "Mainitsinko jo, että ymmärsi kehua mun persettä." Ystävän takamus ja hänen ihailunsa omaa takalistoaan kohtaan on ollut vuosien ajan keskinäinen vitsimme. Aina on maininnan arvoista, jos joku ymmärtää arvostaa ystäväni luonnonlahjaa. Hänen takapuolensa on kieltämättä upea. Olennaista ei kuitenkaan ole minun tai miesten mielipide, vaan se, että ystäväni on pyllyynsä tyytyväinen. Se on arvokas taito. Modernin hyvinvointivaltion ihmisen taakka ei ole suojella kehoaan sapelihammastiikereiltä tai riisitaudilta, vaan sietää kehoaan. Se ei ole ihan yksinkertaista. Itsemme, lähipiirimme, biologian, median, yhteiskunnan ja markkinatalouden luoma monimutkainen verkosto sekä vihjailee että karjuu, että kehoissamme on jatkuvasti jotain parannettavaa tai muokattavaa. Kärsivien avuksi on rientänyt viime vuosina kehomyönteisyysliike. Se korostaa, että on tärkeää rakastaa ja arvostaa omaa kehoaan koosta tai muodosta huolimatta. Pari vuotta sitten myönteisyys kohdistui, (kivuliaasti, voin kertoa) yhteen hinkkaaviin, yhteen "kasvaneisiin" reisiin eli merenneitoreisiin. Ne ovat kaukana kapoisista ihannereisistä, joiden välistä aurinkorantojen leppeä tuuli muotikuvissa puhaltaa. Aiemmin epäonnistujat tuskailivat asiaa. Nyt sosiaalinen media täyttyi yhtäkkiä voimaantuneista reisikuvista. Kilotolkulla paksuja reisiä! Ahdisti. Nytkö omaa rumaa on sitten pakko rakastaa? Älkää käsittäkö väärin. Olen rämpinyt lihallisten kurjuuksien suossa taatusti oman osani. Se on älytöntä. (Omituisin ulkonäkötraumani ovat sormeni. Ne ovat pienet, paksut ja lyhyet ja kiinni pulleassa, leveässä kämmenessä. En käytä sormuksia.) Kehomyönteisyysajattelun ongelma on, että on uuvuttavaa aktiivisesti rakastaa kehoaan koko ajan. Se on myös vaikeaa tehdä oikein. Jos ei julista rakkauttaan, on huono ihminen. Jos rakastaa liian äänekkäästi, on itseään täynnä. Kehomyönteisyys julistaa lempeyttä. Silti oman kehon inhoaminen ja kurittaminen ja toisaalta sen palvominen ja helliminen ovat vain vastakkaisia tapoja kiertää omaa napaansa, pakkomiellettä kauneudesta. Joko hinkataan tighmasteria tai kuvataan reisiä hyväksyen, mutta kauneus on pakko. Vastaiskuna iskee omituinen kapinahalu, haave sallitusta itsensä morkkaamisesta. Haave Botoxista. Ennen kuin ehdin hankkia liikkumattoman otsan, aktiivirakastaminen alkoi onneksi tasaantua kohti ihan vain elämistä. Esiin on jo noussut uusi termi, kehoneutraalius. Sen idea on tavallaan hyvin tamperelainen: ei ny tehrä tästä numeroo, vaan loputtoman rakastamisen sijaan yritetään hyväksyä se mitä on, eikä tehdä pakkomiellettä sen paremmin oman kehon muodoista kuin sen rakastamisestakaan. Ehkä pian uusi normaali on hyväksyä erilaiset päivät ja se, että oma keho tuntuu aika ajoin erilaiselta, asiaa sen kummemmin vatvomatta. Samaan aikaan internet on yhä täynnä tarinoita ihmisistä, joiden keho on sanoilla tallottu. "Läski perse" näyttää olevan yllättävän yleinen tervehdys. Nahka on herkkä, ja se voi muistaa rumat sanat vuosikymmeniä. Vaikka vähän jo kyllästyttäisi, tämän takia kehomyönteisyysliikettä tarvitaan: muistuttamaan sekä itsen että toisten kunnioittamisesta. Jos kehuminen on tie siihen, jatketaan! Perseet seuraavat kyllä perässä. Kirjoittaja on Aamulehden artikkelitoimittaja.