Pääaiheet 100 tuoreinta Uutiset Hyvä elämä Urheilu Kulttuuri Tähtijutut Näköislehti Moro Mielipiteet

Villakoirasta tuli päättömästi pitkin Pirkanmaata säntäilevä villikoira – miten kiittämätön tyyppi!

Minulla ja miehelläni on iltatähti, se on koira, Häpi nimeltään. Sen kanssa on koettu yhtä ja toista. Pentuna se oli koiranomistajan painajainen: se järsi huonekaluja, repi irti pistorasioita, nakerteli seiniä, se oli ylivilkas ja epäluuloinen. Kärsivällisyydellä siitä kehkeytyi maailman hauskin ja viisain koira. Eräänä iltana silittelin Häpiä ja sanoin miehelleni: ”Häpi on kuin ihmisen mieli, niin ihana koira! Kun siitä joskus aika jättää, koti tuntuu varmasti kauhean tyhjältä.” Seuraavana aamuna Häpi katosi. Se eksyi miehestäni tutulla hiihtolenkillä kodin lähellä eikä kumma kyllä palannut kotiin. Siitä alkoi hullu kuukausi. Häpi juoksi siellä täällä, se ilmaantui välillä ihmisten ilmoille ja hävisi taas. Erään väsyttävän etsintäpäivän iltana Kummelista tuttu huumorimies Heikki Silvennoinen totesi meille, että teillä on nyt sitten isovillakoiran sijaan isovillikoira. Miten Häpistä tuli villi? Miksi se ei tullut kotiin? Miksi se alkoi paeta myös meitä omistajia? Miksi luoksekutsut karkottivat sen? Olin tyrmistynyt. Koiraihmiset selittivät, että koira menee karkurimoodiin, jossa se ei toimi kuten kotikoira. Onko Häpillä joku karkurimoodi?! Meidän Häpillä? Sisällä mylläsi huoli mutta myös raivo. Miten kiittämätön tyyppi! Sitä on rakastettu ja hoivattu kuin lasta, ja nyt se säntäilee päättömästi ympäri Pirkanmaata, syö ravinnokseen lintujen talipalloja ja hevosenlantaa, nukkuu latojen alla ja viis veisaa meistä. Joku viisas muistutti, että koira ei osaa arvostaa hyvää elämäänsä eikä tehdä tietoista valintaa kotiinpaluusta. Se menee päivä kerrallaan vaistojensa ohjaamana, ja olennaista sille on eloonjääminen. Kaikki ympärillä pelottaa, se pakenee loogisesti, kun sitä jahdataan. Villikoiran ajatusmaailmaan oli päästävä sisälle, että voisimme pelastaa sen: näköhavaintojen mukaan se alkoi olla heikossa kunnossa. Lopulta Häpi hakeutui ihmisten läheisyyteen. Lopulta me ihmiset osasimme olla jahtaamatta sitä. Sille annettiin mahdollisuus tulla tutun ihmisen luokse, ja se tuli. Sitkeä työ palkittiin. Kunpa Häpi osaisi arvostaa pelastajiensa tekemää työtä. Mutta ai niin, eihän se tietenkään osaa. Häpi on edelleen rakas ja iltatähti. Katselen sitä kuitenkin hieman toisin silmin. Koira on koira. Väitän kuitenkin, että se nauttii olla kotona, se on häkeltynyt ja nöyrän oloinen. Sen silmistä paistaa erilainen viisaus. Olemme sille tärkeitä. Mutta takkia en sille pakkasilla enää pue päälle – se tuntuisi suorastaan koomiselta. Ymmärrän myös, että oma ajatusmaailmani ja tunne-elämäni on omansalainen, Häpillä on omansa. Ihminen on ihminen, ja koira on koira. Kirjoittaja on opettaja. Sisällä mylläsi huoli mutta myös raivo. …Miten kiittämätön tyyppi! Sitä on …rakastettu ja …hoivattu kuin lasta, …ja nyt se säntäilee …päättömästi ympäri Pirkanmaata.