Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Mielipiteet Moro Näköislehti Tähtijutut Linnan juhlat

Neljän tähden kirja: Heidi Köngäs kuvaa surua lauseilla, jotka hyytävät kauneudellaan

Heidi Köngäksen edellinen romaani Hertta (2015) kuvasi poliitikko Yrjö Leinon puolisoa, kommunisti Hertta Kuusista , joka joutui luovuttamaan rakkautensa aatteelle ja kammitsoimaan tunne-elämäänsä, jotta pysyisi vahvana. Myös Sandrassa Köngäs kuvaa naisia, joiden on pakko pysytellä vahvoina, jotta he voivat jaksaa eteenpäin. Kirja on kerrottu näkökulmatekniikalla. Välillä äänessä on Sandra, välillä tämän käly Lyyti ja varsinkin kirjan alussa ja lopussa lapsenlapsi Klaara. Sukunsa menneisyyteen tutustuva Klaara lukee mummunsa vaiheet tämän omin sanoin ja tajuaa monia aiemmin sanomatta jääneitä asioita. Tarina alkaa viime vuosisadan alussa, rakkaudesta. Sandra ja Janne rakentavat elämänsä Ylä-Väärin kulmalle. Lapsia tulee yksi kerrallaan lisää, ja lupa torpan pystyttämiseenkin heltiää. Tulee kuitenkin ”vapaussota”, ”punakapina”, ”veljessota”. Loppuu rakentaminen, jatkuu hajottaminen. Viime vuosina vuoden 1918 tapahtumia on kuvannut etenkin Anneli Kanto Veriruusuissaan (2008) ja keväällä ilmestyneessä Lahtareissaan . Ensi vuonna teoksia tulee varmasti lisää. Jos taso on tällainen, sopii tullakin. Hyytävä kaipuu Sandra kuvaa sotaa ylhäältä jyrähtävänä luonnonvoimana, jolle alle jääneet eivät mahda mitään. Sandran mies Janne ei ole vakaumuksellinen, mutta päätyy punakaartiin ja saa kuuden vuoden tuomion avunannosta valtiopetokseen. Sisällissodan jälkeiset vankilaolosuhteet punaisille olivat hygieenisesti ala-arvoisia ja ihmisen litistäviä, eikä Jannekaan palaa kuin kalpeana kuvajaisena entisestä, elävänä kuolleena. Kirjan viimeiset luvut – entisen vahvan miehen kärsimykset ja surevan, hoivaavan perheenäidin tuska – on kuvattu karmivasti. Itkuja ei voi välttää. Köngäs kuvaa kaipuun, menetyksen ja surun tunteita lauseilla, jotka hyytävät kauneudellaan. Kieli herkistyy avainkohdissa. Nykytaso apuviivana Ensin mietin, mihin romaani kaipaa nykykertojaa. Eikö vuosisadan alun tarina riitä? Pohdinnat naisen roolista teatterimaailmassa tuntuvat sadan vuoden takaisiin tapahtumiin nähden hiukan banaaleilta. Kyse ei kuitenkaan ole apuviivoista, jotka olisivat jääneet pyyhkimättä. 2010-luvun taso auttaa samastumaan. Se rakentaa kirjaan omaelämäkerrallista virettä. Ja niin hirveältä kuin kuulostaakin, iso- ja isoisoäitiemme maailma on meille yhä kaukaisempi. Se on usein kaivettava vaikeasti arkistoista esiin. Ennen vaikenimme valkoisena kansakuntana tapahtumista, nyt emme enää osaa puhua niistä. ★★★★ 286 sivua. Otava, 2017.