Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Koronavirus Live Ajanviete Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Näköislehti Moro Mielipiteet Tähtijutut

Vaiettu päihdeongelma kätkeytyy tuhansiin koteihin – Ani Kellomäki, 40, kertoo, miten lapsuuden häpeä vihdoin helpotti

Kurkistetaanpa 1970-luvun lopulle. Pieni tyttö on jäänyt pikkukunnassa kotiin isänsä kanssa kaksin, kun äiti ja pikkuveli ovat lähteneet kauas kaupunkiin korvalääkäriin. On jo ilta, mutta isä lupaa tytölle, että nyt leivotaan. Pullataikina tuoksuu ja kaikki on hyvin. Tyttö tuntee iloa ja toivoa. Sitten soi suuri, harmaa lankapuhelin. Siellä ovat isän kaverit, jotka kutsuvat lähipubiin juuri nyt. Meno on kova ja porukkaa paikalla. Isä katsahtaa tyttöön ja tämän kurkkuun nousee pala. Hän rukoilee isää jäämään. Vähän myöhemmin tyttö on tyhjässä talossa yksin. Taikina on nostettu jääkaappiin keskeneräisenä, taksin valot ovat vilahtaneet pihamaalla ja pimeys tuntuu pelottavammalta kuin koskaan. Tyttö nojaa selkäänsä ulko-oveen, painuu kyykkyyn ja itkee. Vähän ajan päästä hän nousee ylös, oikoo vaatteensa, kuivaa kyyneleensä, pistää uunin päälle ja alkaa leipoa pullia äitiä ja pikkuveljeä varten. Paljon muutakin tapahtuu, mutta vasta isona tyttö kunnolla ymmärtää, että hän asui kodissa, jota hallitsi alkoholi. Tuttuja juttuja Kirjailija Ani Kellomäki tietää heti, mistä tyttö nyt aikuisena puhuu. Myös Kellomäen lapsuuteen kuului paljon saman kaltaisia pettymyksiä. Kun hän nyt puhuu muistoistaan avoimesti, on se edelleen monelle hämmästys. Suuri osa päihteitä liikaa käyttävistä vanhemmista ei näytä puliukoilta. Eivät he aina edes tuoksahda viinalle vaan vaikka kalliille hajuvedelle. He käyvät töissä, kunnostavat kesämökkiä, lukevat lapsille iltasatuja ja tekevät ruokaa. Vain kodin seinien sisällä tapahtuu asioita, joista lapset jo varhain oppivat häpeän uhalla vaikenemaan. –Minä kasvoin mukavasti toimeentulevan, kulttuuria harrastavan perheen keskimmäisenä lapsena, kirjoittaa Kellomäki kirjassaan. –Hyvä perhe, kauniit lapset, viuluakin soitettiin, hän muistelee alkuvuosiaan. Sellaisena ympäristö myös haluaa perheet nähdä. –Hyvien asioiden halutaan pysyvän hyvinä, eikä pieniin eikä edes keskisuuriin vihjeisiin usein ulkopuolelta tartuta. Jos joku särö vilahtaa, se on varmasti poikkeus ja ohimenevää. Tietysti myös perheen sisällä leikitään, että kaikki on hyvin. Jos joku kyselee, kaikki vastaavat yhteisen valheen mukaan. Vaikka ympäristö tulkitsi vielä pitkään Kellomäen perheen voivan hienosti, kodin seinien sisällä moni asia oli kuitenkin jo matkalla kohti katastrofia. Vähitellen avioeron myötä Kellomäen äidin alkoholinkäyttö paheni hallitsemattomaksi juomiseksi. Ulkopuoliset eivät ehkä ymmärtäneet lapsen hätää. Vasta sairastettuaan itse nuorena syövän, uuvuttuaan liki psykoosiin saakka ja jouduttuaan myöntämään voimattomuutensa, Kellomäki alkoi kertoa lapsuudestaan. Salailu ja piirileikki "En luota ihmisiin ja vietän paljon aikaa yksin. Ystäviä minulla ei paljoa ole. Vain yksi, johon luotan täydellisesti ja joka on kullan arvoinen. Olen jatkuvasti tuntosarvet pystyssä. Osaan hyvin lukea toisten mielialoja ja analysoin helposti, mitä toinen ihminen viestittää sanattomasti. Luulen, että tämä on aika yleistä alkoholistien lapsilla. Tarkkaillaan, onko vaaraa tai muuta huomioitavaa. ", kuvailee Kellomäen uudessa kirjassa nainen, 50. –Ratkaisevia eivät ole juodut senttilitrat, vaan se piirileikki. Piilottelu, salailu, hiipiminen ja varominen, Kellomäki sanoo nyt vuosien päästä. Alkoholiperheissä lapset näkevät ja ymmärtävät asioiden oudon tilan, kapinoivatkin joskus, mutta lojaalisuudesta vanhempiaan kohtaan ja pelosta heidän menettämisestään, lähtevät leikkiin mukaan. "Asuimme maalla pienessä kylässä, jossa kaikki tunsivat tai ainakin uskoivat tuntevansa toisensa, ja isäni juominen tiedettiin. Minua kiusattiin isäni juomisen takia ja toki ymmärsin, että perheemme oli jotenkin huonompi. Myöhemmin olen käsittänyt, että tunne jota silloin tunsin, oli nimeltään häpeä ", jatkaa kirjassa nainen, 51. Samanlaisen lapsuuden kokeneita ihmisiä on Suomessa valtavasti. Silti heistä moni on lapsena luullut olevansa ainoa ja yksin. Välttämättä kyse ei edes ole liiallisesta alkoholista. Samaa tuhoa voivat tehdä vallalle päässeet lääkkeet, huumeet, vahvat uskonnolliset suuntaukset, hoitamattomat mielenterveysongelmat, monet asiat, joita lapsi joutuu varomaan, salailemaan ja joita ei pueta hänelle sanoiksi. Kukaan ei ole vahvempi, sisukkaampi ja taitavampi korjaamaan ja kantamaan kulisseja, kuin pikkutyttö tai -poika, joka luulee olevansa maailman ainoa lapsi, jonka isä tai äiti muuttuu illan mittaan omituiseksi, rikkoo kaikki lupauksensa ja nukahtaa keskelle lattiaa vaatteet päällä. Jonka vanhempi pissaa housuunsa kyläreissulla tai makaa valkonaamaisena sängyssä koko sunnuntain, jolloin piti lähteä retkelle metsään. Yksi turvallinen ihmissuhde Alkoholin elämänkumppanikseen valitseva vanhempi ei yleensä pysty olemaan lapselleen läsnä edes raittiissa hetkissään. Hän kerää itseensä myös puolisonsa täyden huomion. Kun lapsi sitten taas peittelee vanhemman sammuneena sänkyyn, roolit ovat kauan sitten keikahtaneet väärin päin. – Toki, jos lapsella on lupa puhua asioista ja lähellään edes joku turvallinen aikuinen, saattaa olla, että tämä kannattelee lasta yli vaikeidenkin paikkojen, Kellomäki tarkentaa. Rakkautta on myös kosteissa kodeissa. –Juova vanhempi ei tietenkään ole pelkästään surua tuova hahmo. Hänessä on sairauden ohella paljon hyvää ja rakastettavaa, niin kuin kaikissa läheisissä. Tämä ristiriita tekee lapsen elämästä erityisen hankalaa. Saako aiempia päiviä edes surra, jos vanhempi siellä taas tekee karjalanpaistia suurella show´lla koko perheelle? Sisaruksilla eri kokemukset " Näiden viime vuosien aikana en ole kertaakaan puhunut siskoni kanssa äitini juomisesta, vaikka olemme lähes symbioottisissa väleissä ja puhumme puhelimessa päivittäin jopa useita keroja. Ennen viime viikonloppua en ole tajunnut, kuinka älytön tämä tilanne on", kertoo kirjassa nainen, 25. Ani Kellomäki on syntynyt 1970-luvulla. Sillä vuosikymmenellä, jolla nyt keski-ikään tulleet aikuiset elivät lapsuutensa. 1970-luku oli kostea vuosikymmen. Alkoholi oli tuotu lähikauppoihin ja myös asenteet sitä kohtaan olivat riehakkaan hyväksyvät. Kun kosteiden kotien kasvatit luotsaavat nyt omia lapsiaan, mieleen alkaa nousta monenlaista. Joskus vasta se, että katsoo seuraavan polven turvallista lapsuutta ja rohkeaa tarvitsevuutta, piirtää näkyväksi kaiken, mikä aikanaan oli kovasti toisin. Jokaisella sisarusparven lapsella on omat kokemuksensa. –On hyvin vaarallista alkaa lyödä mitään leimoja. Alkoholiperheissäkin kasvaa monenlaisia aikuisia. Joku tunnistaa tästäkin kuvauksesta itsensä, joku taas ei. Silti kokemukset ovat yhtä totta. On myös turhaa vertailla, kenellä on ollut kurjinta. Enemmän on apua siitä, jos omia tunteitaan käsitellessään oivaltaa, että tuo mitä toinen on kokenut, saattaa olla minullekin tapahtunut asia. Ja kun ymmärtää omat kolhunsa, niitä alkaa havaita myös toisissa. –Melko nopeasti itsekin tunnistan henkilöstä, jonka kanssa puhun, onko hän kasvanut alkoholiperheessä, Kellomäki sanoo. –Hänen kuntonsa riippuu toki paljon siitä, ovatko asiat käsittelyssä, vai painaako hän muistonsa yhä pois mielestä. Torjutut kokemukset voivat johtaa oman pinnan jatkuvaan kiillottamiseen, varuillaan oloon ja jatkuvaan todisteluun omasta kelpaavuudestaan. Päällä on sellainen "ehjän ihmisen uniformu", Kiillotetun pinnan alla kiusaa hirveä määrä hartioille jäänyttä häpeää. –Kostean kodin kasvatti voi olla kympin tytön tyylinen ylisuorittaja tai sitten aivan mahdoton alisuoriutuja. Joko valtavan tarvitseva huomion kaipaaja tai täysin näkymätön. Yhteistä on selittämätön paha olo, joka ei anna rauhaa ja lepoa. Voisiko vaan unohtaa? Vaan kannattaako muistoja yleensäkään enää vatvoa? Eikö lapsuuden voisi karistaa harteiltaan kuin vanhan viitan ja jatkaa reippaana eteenpäin? "Olen pyrkinyt olemaan mahdollisimman normaali ja yrittänyt sivuuttaa sen, että menneisyys vaikuttaa nykyhetkeen ja tulevaan, koska olen pelännyt, että romahdan ja peli on pelattu. Olen pelännyt, että minusta tulee mielenterveyskuntoutuja, joudun varhaiselle eläkkeelle ja leimaannun yhteiskunnan silmissä. Siinä pelossa olen jatkanut ja kipuillut pääni sisällä, kunnes viimein hain apua" , kertoo 29-vuotias nainen kirjassa. Kellomäki tietää, että teräsharteiset, reippaat lapset ovat usein aikuisinakin kovia suorittamaan ja pärjäämään. Suru ei sovi kuvioon. Siksi ihaninta olisi unohtaa menneet ja jatkaa vauhdilla eteenpäin. Jostain mieleen kömpii kuitenkin mörköjä, outoja fiiliksiä, jotka muuttavat ilon latteaksi ja tekevät rentoutumisesta vaikeaa. –Ikinä en ole itse päässyt toisia ihmisiä niin lähelle kuin tämän kirjan myötä, sanoo Kellomäki. Kellomäen kirjaan päätyi 40 erilaista tarinaa. Niissä on paljon eroja, mutta myös valtavasti samaa. –Kun kerroin oman tarinani blogissani, aloin saada valtavasti palautetta. Moni kertoi ensimmäistä kertaa asioista, jotka oli pitänyt visusti piilossa. On pelottavaa myöntää ensimmäistä kertaa jotkut kokemukset, mutta kun sen tiukan pullonkaulan läpäisee, loput asiat tulevat helpommin ulos. Ja kun uskaltaa hakea apua itselleen, huomaa olon muuttuvan kevyemmäksi ja huolettomammaksi. Oivallettuaan kokemustensa merkityksen saa kiinni surustaan ja vanhemman kaipuustaan. Murhe saattaa nousta pintaan voimakkaana. Tätä ei kuitenkaan kannata pelästyä. Näkymättömäksi pakotettu pikkulapsi siellä vain kerää happea ja alkaa elää. Surun alla asuu ilo ja uusi tapa hyväksyä itsensä. –Moni antaa lopulta anteeksi myös vanhemmalleen ja alkaa häpeän sijaan ymmärtää tätä paremmin. Itsekin yhä haluaisin puhua lapsuudestani äitini kanssa, hän tunnustaa. Katastrofeissa parhaimmillaan Kellomäki kertoo, kuinka moni jatkuvaa kehua ja kiitosta työssään uupumiseen saakka janonnut aikuinen on yhtäkkiä taustansa tajuttuaan alkanutkin hillitä urakiitoaan ja jatkuvaa singahteluaan haasteesta toiseen. Tilalle ei ole tullut laiskuutta ja löysäilyä, vaan parempaa tapaa tehdä työtä ja onnistua. Samalla olo on helpottanut. Parisuhteetkin alkavat parantua totuuden myötä. Yhtäkkiä ei ehkä tarvitse jokaisen onnellisen ja tasaisen vaiheen keskelle loihtia itse kriisiä. Auttaa, kun oivaltaa, ettei pitkästä rauhallisesta kaudesta pakolla seuraakaan mitään pahaa, kuten vielä lapsena aina oli. –Me alkoholiperheiden lapset olemme oppineet olemaan levollisimmillamme ja toimintakykyisimmillämme katastrofien keskellä. Meille ilon hetki on ollut se, kun pahaa ei enää ole tarvinnut pelätä ja odottaa, vaan se on ollut päällä ja tapahtumassa. Silloinhan se on kohta taas ohi. Ihan niin kuin perheessä, jossa äiti ja lapset nostivat pullat pöytään ja nauroivat rennoimmin koskaan, kun isä oli vihdoin palannut ryvettyneenä ja horjuvana ryyppymatkaltaan ja kuorsasi liki sammuneena parisängyssä. Mitään pahaa ei enää ollut tapahtumassa. Sehän oli tapahtunut jo. Mistä apua? Et ole yksin – apua on saatavilla www.paihdelinkki.fi www.a-klinikkasaatio.fi www.varjomaailma.fi www.apua.info www.aal.fi www.avominne.fi www.ehyt.fi www.mielenterveysseura.fi www.mielenterveystalo.fi www.myllyhoito.fi Lähde: Kosteusvaurioita (Atena 2017) Ikä: 40. Ammatti: toimittaja-käsikirjoittaja, pitää Kokovartalofiilis -blogia. Koulutus: valtiotieteiden maisteri. Harratukset: potkunyrkkeily, itämainen tanssi. Perhe: Puoliso Johannes, jonka kanssa ollut yhdessä jo 25 vuotta. Lapset Armin 17 ja Ronja 15. Juuri nyt: Kirjoitti kirjan nimeltä Kosteusvaurioita ( Atena 2017), joka kertoo siitä, miltä vanhemman juominen näyttää lapsen silmin ja millaisia vaikutuksia sillä on tämän tulevaan aikuisuuteen. Kirjassa 40 ihmistä kertoo, miten he ovat kokeneet vanhempiensa liiallisen alkoholinkäytön. Mukana on myös kirjailijan oma tarina. Oho: Tälläkin hetkellä Suomessa elää noin 65 -70 000 lasta, jonka jommalla kummalla vanhemmalla on päihdeongelma. "Ratkaisevia eivät ole juodut senttilitrat, vaan se piirileikki. Piilottelu, salailu, hiipiminen ja varominen." Ani Kellomäki