Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Vaalikone Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Mielipiteet Moro Näköislehti Tähtijutut

Ei olut, ei baarien hämärä, eivät edes petipuuhat – Vares-dekkarien suosioon on syynä näitäkin hienompi ase

Jussi Vares -romaaneja on turha arvostella. Riittää kun toistaa edellisestä kirjoittamansa moitteet ja toteaa lopuksi kirjan kaikista puutteistaan huolimatta olleen taas tolkuttoman hauska. Kiinnostavampaa onkin yrittää analysoida, miksi ne ovat niin suosittuja kuin ovat. Moni muu kotimainen dekkaristi kun on saanut tästäkin tekstinkäsittelylaitteesta irrotettua paljon ylistävämpiä sanoja kuin kirjakauppojen kassakoneita kuumeisesti kilisyttelevä Reijo Mäki . Usein ratkaisua haetaan rentturomantiikasta. Aika moni mies kun olisi varmaankin valmis vaihtamaan nykyisen jobinsa yksityisetsivän hommiin, jos sen työn voisi hoitaa Jussi Vareksen tapaan. Eli lähinnä baarissa olutta särpien ja naisia makuuhuonetta kohti saatellen. Mikä vetoaa naisiin? Itse kuitenkin olen taipuvainen uskomaan, että kyse on jostain muusta kuin kaipuusta ratkaista rikoksia pienessä laitamyötäisessä ja tarpeesta saada buustia rakkauselämäänsä. Onhan noita naisiin meneviä ja hiukan renttumaisia nuuskijoita paljon muitakin lähtenyt maailman kirjahyllyjä valloittamaan. Sitä paitsi ainakin minun havaintoni mukaan Mäellä on paljon naislukijoita, joten jotain yleispätevämpää haluan suosion syyksi löytää. Kertomuksia yhteisöllisyydestä Renttuilua ja rikoksia enemmän Vares-romaanit ovatkin kertomuksia ystävyydestä, yhteisöllisyydestä. Nytkin kadonneen kaivosinsinöörin etsinnät ja ammattitappajan työn seuraaminen vain rytmittävät tärkeiden kohtausten väliin jäävää tyhjää tilaa. Nämä tärkeät kohtaukset ovat tietenkin niitä, joissa Vares, Pastori Alanen ja Luusalmi kokoontuvat kommentoimaan maailmaa. Kolmikon ammatit ovatkin ratkaisevia. Yksityisetsivä, antikvariaatin pitäjä ja yhden novellikokoelman joskus vuosia sitten julkaissut kirjailija, kun eivät varsinaisesti mitään bruttokansantuotteen kasvattajia ole. Kyse on siis nykymaailmaa vastaan kirjoitetusta hiljaisesta vastalauseesta ja muistutus siitä, että tehokkuususkonto ei ole ainakaan vielä saanut kaikkia käännynnäisikseen. Jotenkin noin aikoinaan lepertelin Mikko Rimmisen esikoisromaanista Pussikaljaromaani . Mikä ihana tekosyy nyt tarjoutuikaan kaivaa se kirja taas esiin. Kyse on hiljaisesta vastalauseesta ja muistutus siitä, että tehokkuususkonto ei ole ainakaan vielä saanut kaikkia käännynnäisikseen. ★★★ 422 sivua. Otava, 2017.