Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Live Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Mielipiteet Moro Tähtijutut Näköislehti

Opettaja matkaa lastenlastensa syntymäpäiville ja perkaa nykymaailman tilan: ”Jälkeen jää vain ilmansaasteiden vana.”

Navid on tuttu tyyppi. Se sivistynyt ja hyvää tahtova, mutta hiukan höppänä vanhempi miesopettaja, jonka ajattelee elävän niin kuin opettaa. Wienissä asuva kirjailija-kriitikko Satu Taskinen päästää meidät tämän miehen pään sisälle romaanissaan Lapset . Opettajan elämä on kokenut kolauksia. Läheiseksi tullut oppilas Ismail on vaiennut ja kodin neliöiden pieneneminen 200 neliöstä 91 kautta 70 neliöön on ollut Sara-vaimolle liikaa. Liikkeelle lähtee sisäinen vyöry. Navid on matkalla toisen tyttärensä lasten syntymäpäiville, mutta inhimilliset esteet asettuvat tukkeeksi tielle. Vuorokauden mittaisen matkan aikana Navid ehtii käydä läpi koko elämänsä. Syyllisyys ja häpeä Kun kaikenkirjavat tunteet alkavat valua kohti tietoisuutta, tulevat tutuiksi syyllisyys ja häpeä. Lopulta vastassa on totuuden kohtaaminen, raadollinen rehellisyys omista teoistaan: ”minulla on yksi ”’hyvä” tytär ja yksi ”huono”. Se on kaamea ajatus. Mutta ei siitä pääse, ennen kuin sen kanssa painii. Maailma ei kasva, koska ihmiset eivät saa olla rehellisiä.” Taskinen kuljettaa Navidin matkassa valtavan kokoista ymmärrystä, armoa. Mies on kohdassa, jossa on mietittävä, mitä teki oikein, mitä väärin. Ja siinä juuri on ihmisen elämän mahdottomuus paljaimmillaan: teki niin tai näin, ikinä ei voi olla varma seurauksista. Varmuutta on vain siinä, kun kaksi galaksia törmää toisiinsa. ”suuri räjähdys eikä sille mitään voi. Ei pidä voida. Ja jokin jatkuu. Kun kaikki on rikki, on taas se tila, josta kaikki kerran alkoi.” Tulevaisuuden maailma on aasialaisten Navidilla ei ole vastausta elämän tarkoitukseen, mutta hänen ajattelunsa pakottaa miettimään, mitä tapahtuu lapsille ja miten on mahdollista, että mies tuntee vain kolme aikuista ihmistä. Kokonaisuus kurkottaa voimakkaasti kohti yleistä. Jopa niin, että romaania voi lukea puheenvuorona nykymaailman kahtiajaosta. ”miten kivusta tulee viha ja vihasta pelko ja pelosta ja turhautumisesta ja vihasta ja kivusta yhdessä ase ja siitä surma.” Maailma huutaa hulluuttaan, mutta meidän tulisi olla kuten lapset, iloita ja leikkiä. Ja samalla ottaa elämä vakavasti kuin lapsi, joka ei ole vielä oppinut mitä on ironia. Navid ajattelee, että ehkä seuraavaksi maailma olisi aasialaisten. Olisiko se iloisempi, kevyempi maailma kuin tämä meidän? Teksti hengittää Aiemmissa kiitellyissä romaaneissaan Täydellinen paisti ja Katedraali Taskinen kirjoitti myös yhden henkilön näkökulmasta, mutta nyt hän asettuu astetta syvemmälle päähenkilönsä mieleen. Tyyli on tiiviimpi ja vaikka rivit ovat täynnä näkyjä ja pohdintaa, teksti hengittää. Joitakin pieniä lipsahduksia, aikamuotojen hairahduksia olen löytävinäni, mutta niihin tämä teos ei kaadu. Vaikka Taskinen ei keksi tällä muodollaan kirjallisuuteen uutta, hän kirjoittaa komeasti, niin että jokaisen arkisen ajatuksen takana kulkee toisia tasoja. Navidin sisäinen puhe on todella kuin mielen liike: ajatusta seuraa havainto, havaintoa uusi ajatus, välähdys, tunne, uusi havainto, muisto ja taas ajatus ja niin edelleen. Navidista kasvaa niin käsin kosketeltava, että hetken kuvittelen tuntevani miehen. ★★★★★ 296 sivua. Teos, 2017.