Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Koronavirus Live Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Näköislehti Moro Mielipiteet Tähtijutut

Dokumenttielokuva Aalto avaa Aino ja Alvar Aallon elämään ja töihin uusia näkökulmia

Elokuva Alvar ja Aino Aallosta on tämänhetkisen suomalaisen dokumenttielokuvan mestarin Virpi Suutarin kaunis, hallittu ja miellyttävä teos. Se avaa uusia näkökulmia suurmiesjalustalle pystytetyn arkkitehti Alvar Aallon elämään, työhön ja teoksiin ja näyttää, miten erottamaton osa puoliso Aino Aalto on tässä kokonaisuudessa. Suutari on tietoinen suurmieselokuvan ja taiteilijadokumentin eroista: taiteilijadokumenteissa painottuu taiteellisen luomistyön seuraaminen, selittäminen ja ikuistaminen. Näkymiä Suomesta ja maailmalta Aalto piirtää kuvaa päähenkilöistään runsailla valokuvilla, kaitafilmeillä ja yksityiskirjeillä. Syntyvä kuva on kohteidensa mukaisesti kiehtova, persoonallinen ja alati liikkeessä. Aaltojen lisäksi Suutarin elokuva on myös kuva 1900-luvun kehittyvästä Suomesta, johon Aallot loivat sairaaloita, tehtaita, asuinalueita, virastoja, kirkkoja ja kirjastoja. Maan tultua vauraaksi ja valmiiksi syntyi yksi Aallon uran kruunuista: Finlandia-talo, jonka voi nähdä kuvastavan Suomen siirtymistä pelkästä hengissäpysymisestä myös henkisempiin asioihin: kulttuuriin ja maailmalle avautumiseen. Elokuva korostaa myös sitä, että mitään Aaltojen ahkerasta Suomen rakentamisesta ei olisi syntynyt ilman jatkuvia kansainvälisiä yhteyksiä. Heidän loma- ja työmatkansa ulkomaille antoivat heille virikkeitä ja vaikutteita. He olivat kansainvälisesti ja kansallisesti poikkeuksellinen pariskunta, samaa ammattia harjoittavia ammattilaisia, joiden näkemykset olivat tinkimättömän modernistisia. Ihmisläheistä arkkitehtuuria Elokuva avaa näkymän hengen suuruuteen ja siihen, miten maailmaa muutetaan ihmisystävällisemmäksi paikaksi arkkitehtuurilla. Aaltojen tunnetuimmista rakennuksista elokuva esittelee muutamia tuoden ne ihastuttavan lähelle katsojaa. Paimion parantolasta tekee hienon myös se, että Aalto pystyi suunnittelullaan tuomaan mukaan potilaan näkökulman. Viipurin kirjasto pääsee esiin kaikessa kunnostetussa kauneudessaan. Huikaisevan siitä tekee tilan tuntu, jonka vain elokuva voi tuoda. 1930-luvun loppu oli Aaltojen luomiskauden korkeapaineista huippua, sillä silloin he suunnittelivat samoihin aikoihin Helsinkiin ravintola Savoyn. Ainon ja Alvarin suhteen erikoislaatu pääsee esiin säilyneissä kirjeissä. Heidän suhteessaan oli tasavertaisuutta, koska kummallakin oli arkkitehdin koulutus ja sikäli edellytykset ymmärtää ja kritisoida toistensa työtä. Elokuva antaa käsityksen, että Aino, jonka vastuulla oli monien Alvarin suunnittelemien tilojen sisustus, kankaiden ja materiaalien valinta, oli se, joka inhimillisti suuren arkkitehtitaiteilijan rakennukset ihmiskelpoisiksi. Pois jalustalta Elokuvan kuvaajat tekevät kameransa liikkeillä monet ylen monumentaalisina pidetyt tilat eläviksi ja jotenkin ihmisen kokoisiksi. Aalto tuo meidän katseemme jopa puhki kuluneen tuttuna pidetyn Finlandia-talon sisälle niin, että näiden tilojen järjestystä ja valoa arvostaa. Itsekin alkaa hengittää niissä. Siitä kiitän elokuvantekijää ja hänen kauneusaistiaan. Ehkä Suutarin projekti onkin ollut hivuttaa Alvar Aaltoa, kansallista järkälettä, edes muutamia millejä siltä monumentaaliselta jalustalta, joka estää meitä oikeasti näkemästä hänen töidensä klassista kauneutta ja häntä itseään ihmisenä ja taiteilijana omassa ajassaan.