Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Koronavirus Live Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Näköislehti Moro Mielipiteet Tähtijutut

Moron kolumni: Kukaan ei tiedä, mitä tapahtuu ja milloin palaa aika, jolloin voi taas vaihtaa suudelmia ovenraoissa – Mutta kyllä se palaa ja aion olla silloin paikalla

Suurien tunteiden kesä Istun ja kirjoitan tätä loman viimeisenä iltana. Ilma haikeanaan nostalgiasta. Koronakesä piirtyy mieleen paksummilla, mutta hennommilla vedoilla yhtä aikaa. Ehkä pelko muovipussiin joutumisesta sai kaikki aistit niin teräviksi. Kaikki alkoi jo alkukesällä, kun varsin käytännöllinen Rakkaani oli kantanut vanhat tietokoneet eteiseen. Ne oli pakattu kangaskassiin ja tajusin kauhukseni, että ne lähtevät keräykseen. Silitin paksun kannettavani pintaa. Se oli paljon raskaampi kuin muistin. Aikanaan niin kevyt ja niin kallis. Nyt raskas ja romua. Äkkiä kone auki, tuttu raksutus, sukeltajan muotoinen tiimalasi, merenalainen maisema. Kovalevy auki ja siinä se oli: koko nuoruus naputeltuna talteen. Kirjeitä eri ajasta. Tekstiviestit olivat niin uutta ja ihmeellistä ja aikaa niin tuhlattavaksi asti, että olin kirjoittanut ne puhelimesta talteen. Koskettavia sanoja, jotka eivät enää koskaan palaisi. Unohdettuja rakkaita ja sen yhden, kaikista rakkaimman viestejä. Istuin koneeni kanssa ja itkin. Luin kovalevyä ihmeissäni. Olin kirjoittanut kirjeitä kotiin koneella ja ne olivat tallessa. En saanut niitä ulos, mutta tuijotin ja hengitin niitä. Silmieni edessä avautuivat kaikki äärettömät mahdollisuudet, jotka oli käytetty ja myös ne, jotka oli jätetty käyttämättä: puistot, treffit, sulkeutuvien ovien edessä vaihdetut suudelmat, epävarmuus ja onni sekä kaiken päällä sateenvarjon lailla lepäävä rajattomalta tuntuva aika ja avaruus. Muistin Leipzigin rautatieaseman äänet ja viileät aamut hautausmaalla. Nurmikosta helmikuussa työntyvät krookukset ja lasinkeräysastioiden kilahdukset. Ihmiset, joita en ollut muistanut vuosiin. Haikeuden, ilon, surut ja taivaan värit. Ulko-ovien erikoiset lukot ja mustarastaiden loputtoman laulun. Olin tallettanut soittolistoja, vitsejä, hakemuksia ja runoja. Keskellä koronan rajoittamaa aikaa tuo nuoruuden vapaus tuntui jotenkin ihmeelliseltä. Vaikka ajattelin, että muistan hyvin, niin muistin oikeastaan aika vähän. Rajoitusten purkauduttua menin kampaajalle ja vapauden yllyttämänä Sokoksen lehtiosastolle. Joku yskäisi ja keräsin äkkiä sylin täyteen lehtiä, joita en ollut kolmen kuukauteen nähnyt ja poistuin paikalta. Kaupunki oli niin ihana, kesäinen ja pelottava. Särkkäänkin uskaltauduin: desinfiointi näytti toimivalta ja lapset komensivat toisiaan jonottamaan pallukoissa. Rauhoituin. Kun juoksin Vauhtimadon jonoon minuutti ennen sulkemisaikaa käsi lapseni kädessä, en enää miettinyt, koskinko turvakareen vai en. Olin unohtanut hetkeksi tämän kaiken ja olin jälleen kahdeksan. Viikko ennen loman loppua Rakkaani vei minut vielä terasseille. Katsoin kaupunkiani kuin vieras: tuolla me ennen käytiin, tuonne ei uskalla mennä. Öiset äänet, humalaiset ja narkkarit, olivat pelottavampia kuin ennen. Tuttuja ravintoloita oli hävinnyt, uusia tullut ja tungokseen ei uskaltanut. Kun istuin Rakkaani kainalossa Kuuman keinussa, melkein hetkeksi unohdin kaiken, vaikka ei saisi. Katsoin vain kimmeltävää suvantoa ja tunsin olevani taas tässä. Vapaa ja rakastettu, minä. Selasin vielä tänään konettani ja suljin sen. Mietin, mihin tuo aika oli mennyt. Katsoin öistä puutarhaa ja mietin onneani. Kaikki oli tässä: menneisyys, nykyisyys, tulevaisuus. Kypsyvät päärynät ja lämpimät elokuun yöt. Kukaan ei tiedä, mitä tapahtuu ja milloin palaa aika, jolloin voi taas vaihtaa suudelmia ovenraoissa. Mutta kyllä se palaa ja aion olla silloin paikalla. Kirjoittaja on Moron lukijakolumnisti.