Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Koronavirus Live Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Näköislehti Moro Mielipiteet Tähtijutut

Tiina Keskisen kolumni: Opettajana oleminen on etuoikeus

En ollut tavannut oppilaitani pitkäksi venähtäneen sairaslomani aikana kertaakaan. Kun oppilaat viimeisenä koulupäivänä ennen kesälomaa viettivät ulkoilupäivää Eteläpuistossa, minulla oli mahdollisuus nähdä heitä. Hetki oli sykähdyttävä. Kun kävelin puistoon, osa oppilaista juoksi luokseni, heidän perässään alkoi valua seuraani muitakin. Muutama pidätteli itkua, osa halusi kuulla yksityiskohtia sairasloman aiheuttaneesta ratsastusonnettomuudestani, joukko poikia istahti viereeni ja sanoi, että on tosi mukava nähdä, pari tyttöä sanoi hiljaisella äänellä, että heillä on ollut ikävä minua. Moni halusi jutella kahden kesken ja kertoa kuulumisiaan. Siinä hetkessä taas kerran tajusin, kuinka tärkeä voi opettajan ja oppilaan välinen suhde olla. Kun viime elokuussa jäin sairaslomalle, meillä oli oppilaiden kanssa menossa monta juttua ja projektia. Kaikki jäi omalta osaltani kesken. Loistava, oppilaitten kehuma sijainen hoiteli lukuvuoden hommat hienosti, eikä mikään jäänyt puolitiehen. Minä, kuten ei kukaan muukaan ole korvaamaton työpaikallaan. Se on hyvä muistaa. Silti Eteläpuistossa oppilaitteni ympäröimänä havahduin taas näkemään, miten merkityksellistä työtä minä opettajana teen. Oikeastaan opettajan työ on ainutlaatuista. Opettamisen ohessa elän mukana yli sadan murrosikäisen elämän kiemuroissa. Tiedän suurin piirtein, mitä kullekin oppilaalle kuuluu ja kuinka itse kunkin arki osapuilleen pyörii. Joidenkin elämään sukellan vieläkin vahvemmin sisälle. Tiedän haaveet ja ilot, ongelmat ja kipupisteet, tsemppaan ja kuljen vierellä. Kun jäin sairaslomalle, en enää ollutkaan osa oppilaitteni arkea. En tiennyt, kuinka osaltani kesken jäänyt oppilaan kiusaamistapaus oli ratkaistu. En voinut jutella erään oppilaan ongelmista, kuten olimme seuraavalle viikolle sopineet. Oli myös joitakin kovin henkilökohtaisia asioita, joita en voinut viedä loppuun enkä oikeastaan siirtää kenellekään. Yläkoulun opettajan työn raskautta ja murrosikäisten mahdottomuutta jaksetaan kauhistella. Painopisteen voisi vaihteeksi siirtää murrosikäisten hehkuttamiseen. Siellä on valtavasti potentiaalia, tekemisen meininkiä ja lahjakkuutta. Murrosikäiset ovat kiehtovia ehdottomuudessaan, aikuisuuden ja lapsuuden välimaastossa kipuilussaan, tulevaisuutta hahmotellessaan, energisyydessään ja haavoittuvuudessaan. Usko itseen on toisena päivänä nolla, toisena sata. Siinä myllerryksessä jos missä nuori kaipaa ympärilleen vahvoja, vakaita aikuisia, joiden tekemisiin ja sanaan voi luottaa. Opettajana minä voin olla yksi sellainen aikuinen. Onhan se valtava etuoikeus. Kirjoittaja on opettaja.