Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Koronavirus Live Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Näköislehti Moro Mielipiteet Tähtijutut

Moron kolumnisti Kirsikka Arkimies: ”Kauppahallissa en olekaan enää yksin, vaan olen porukassa yksinäisten kanssa”

Keskellä hallin käytävää se iskee minuun. Erilainen olo. En olekaan enää yksin, vaan olen porukassa yksinäisten kanssa. Kyynärsauvoilla kävely on toisinaan lannistavaa. Hallin käytävillä huomaan, etten ole ainoa talven liukkauksissa itseään telonut. Muutkin ovat keksineet, että halli on mitä otollisin kuntosali ja kävelymatto. Lisäksi joku on kuurannut lattiat niin taiten, etteivät ne ole jääneet pesuaineesta petollisen liukkaiksi. Käytävillä liikkuu viksua sakkia. Täällä osataan väistää keppikaveria ja ajatella lähimmäistä. Ehkä juuri se on Kauppahallin salaisuus. Toinen on se, ettei täällä voi välttyä ihmisiltä tai läheisyydeltä. Tupaten täynnä olevassa kahvilassa katson, kuinka pipapäistä ukkoa lappaa täpötäysiin pöytiin. Aina kiskaistaan jostain tuoli, aina löytyy juttukaveri. Meno on kuin Leea Klemolan Kokkolassa. Huudellaan absurdeja kommentteja pöytien yli, katsotaan häpeilemättä toista silmiin. Kiinnostutaan. ”Kyä siä on kamala kaljama. Onks toi sun polvi ny iham mäsä?”, räiskyvällä huulipunalla suunsa rajannut rouva kommentoi topattua koipeani. Saamme sumpin oheen jutunjuurta. Samalla keppejäni asetellaan uusiksi kahvilakarsinan seinustalle, jotta pikkiriikkiseen pöytäämme sopisi remuisa lapsiperhe. Toppahousuinen taapero likistyy kylkeeni kiinni ja hampaaton pikkusisar lainaa serviettiäni. Tuntuu kotoisalta. Kahvituksen jälkeen tiirailen tamperelaisia. Tuolla seisoo hontelo teini ja pyörittelee omenaa hyppysissään. Vihanneskaupan myyjä silmäilee nuorta lämpimästi. Teinin kasvoilla paistaa lohtu. ”Joku näkee minut!” Leskimies on juuttunut vanhojen partojen porukkaan. Käytävän ruuhkassa urheilua jauhava miespiiri heittelee hempeitä herjoja toisistaan. Kuolemanhiljainen keittiö ja hymyilevä vaimo hopeakehyksissä ovat tovin poissa ajatuksista. Hetkisen entiset joukkuetoverit näyttävät taas poikaviikareilta vailla aikuisuuden huolia. Leipurin puodin luona perheenäiti valitsee vauva sylissään porkkanasämpylöitä. Hän katsoo silmät ristissä, kun myyjä asettelee leipiä pussiin. ”Kunpa joku käärisi minutkin paperiin ja saisin mennä reppuun päiväunille”, äidin kasvot sanovat. Sitten hän kerää nyssykkänsä ja jatkaa matkaansa. Kepitän sivuun ja väistän vauvakuljetusta. Univelkaisella äidillä on aina etuajo-oikeus. Itse huomaan olevani paremmalla tolalla. Yhteinen olohuoneemme on virkistänyt mielialaani kummasti. Minulla on repussa mustajuuria ja idea vihanneskeitosta. Ja se on tänään hyvää elämää. Kirjoittaja on tamperelainen toimittaja ja psykoterapeutti