Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Koronavirus Live Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Näköislehti Moro Mielipiteet Tähtijutut

"Ikävuosien karttuessa kannattaa säilyttää kyky hurmioitua”, sanoo Markus Määttänen, Aamulehden toimittaja, joka on tavannut sadat elokuvataivaan tähdet

Viidenkympin kriisi. Mikä elokuva tulee mieleen? Aamulehden toimittaja Markus Määttänen ei hämmästele kysymystä. Jokainen, joka Määttäsen tuntee, tietää miehen supervoiman – yliluonnollisen elokuvamuistin. Vauhdikkaasti kuvaillut kohtaukset, sanatarkat repliikit, täsmälliset tekijätiedot – kaikki vuosien varrella nähty on tallella aivojen hohtavalla valkokankaalla. Kääntyypä keskustelu mihin asiaan tahansa, Määttäseltä irtoaa aiheen tiivistävä elokuvaviittaus. Aina osuva, usein synkähkösti sarkastinen. Elokuva on käsitellyt kaiken, aivan kaiken. Ja nyt: olennainen leffa viidenkympin kriisistä? – Sofia Coppolan Lost in Translation , omia viisikymppisiään viettävä Määttänen vastaa oitis. – Se on elokuva, joka kirkastaa ulkopuolisuuden ja sivullisuuden tunteen, johon jokainen mies elämässään herää. – Mies kysyy merkitystään ja paikkaansa maailmankaikkeudessa, ja se on kysymys, johon mies ei koskaan saa vastausta. Synkkää? Eipä niinkään. Kun sanat kuulee Määttäsen aurinkoisessa kotipihassa, omenapuun siimeksessä, Nokian ihmeen idyllisessä Siurossa, sävy on tyynen toteava, melkein valoisa. Himojensa summa Määttänen on miettinyt ihmisen määritelmää ja päätynyt tähän: ihminen on himojensa summa. Hänelle itselleen elokuva on ollut himoista kiihkein – ”heti seksin jälkeen”. Koska elokuva on kaikkien taiteiden synteesi, sen kautta löytyvät ne muutkin, kirjallisuudet ja musiikit. Mutta alussa on elokuva, ja insinööri-isä, joka johdattaa poikansa Tampereella Hällän elokuvasalin taikapiiriin. Yhdessä katsotaan Stanley Kubrickin 2001: Avaruusseikkailu ja Disneyn Fantasia . Jo ennen niitä – varhaislapsuuden usvassa – hehkuu televisiosta näht y Invasion of the Body Snatche rs, scifi-tarina ulkoavaruuden olioista, jotka korvaavat amerikkalaisen pikkukaupungin asukkaat sieluttomilla palkoihmisillä. Elokuvien kuvat, värit, musiikki ja kineettinen energia syöpyvät uniin ja alitajuntaan. On vielä muutakin. Isä taltio perheen arjen ja juhlat kaitafilmille. Kamera tekee poikaan vaikutuksen, samoin ylimaallisen kirkas tuhannen watin lamppu, joka räjähtää, jos sitä pitää päällä yli neljän minuutin. Ihmetys elokuvan väkevän voiman edessä jää päälle, se vaatii etsimään selitystä ja saa vuosien mittaan uusia muotoja. Nuori Määttänen ammentaa cinefiilin sivistystä Tampereen elokuvakerhoissa ja päätyy lopulta vuosituhannen taitteen tuntumissa kymmeneksi vuodeksi Aamulehden elokuvatoimittajaksi ja pääkriitikoksi. Berliini, Cannes Elokuvatoimittajana Määttänen on vakiovieras isoilla kansainvälisillä festivaaleilla. Hän näkee hillittömän määrän uutuuksia ja haastattelee niiden tekijät. Noilta vuosilta riittää tarinoita. Siurolaisen omenapuunsa alla Määttänen palaa erikoisiin kohtaamisiin Berliinin talvissa ja Cannesin hiekkarannoilla. Yksi hilpeimmistä jutuista liittyy eksentriseen ohjaajalegenda Abel Ferraraan . Tämä leimautuu baaritiskillä kohtaamaansa Määttäseen ja on tykkänään unohtaa haastatteluhetkestään maltaita maksaneet, kiukusta kihisevät ranskalaistoimittajat. Määttäsen muisteluksissa vilahtaa niin ”huima Dennis Hopper ”, ”ystävällinen ukko Woody Allen ” kuin ”Cohiba-sikaria tupruttava tyyliäijä Milos Forman ”. – Edelleen kun katselen elokuvia, varsin monen näyttelijän ja ohjaajan kohdalla voin ajatella, että onpa tuonkin kanssa tullut juteltua. – Ikinä en olisi pikkujätkänä arvannut, että näin kävisi. Elokuva, paras koulu Keskenkasvuinen Markus-poika ei ensisijaisesti unelmoi kriitikon urasta, hän tahtoo uudeksi Stanley Kubrickiksi, mutta sitäkin enemmän hävittäjälentäjäksi. – Ehkä olisinkin jonkin sortin lentäjä, ellei 14-vuotiaana olisi puhjennut ykköstyypin diabetes. Se on mun elämäni tragedia, saan nousta koneeseen vain matkustajana. – Ohjaajahaaveetkin jäivät, kun jouduin tunnustamaan, etteivät omat kaitafilmituotokset olleet aivan Kubrickin tasoa. Kriitikkous on toiveammattien listan kolmonen. – Olen aina ylpeillyt, että pääsin elämässä pronssitilalle. On sekin jotakin, Määttänen hihkaisee ja siemaisee hörpyn kahvia mukista, jonka kylkeä komistaa Spitfire, legendaarinen brittihävittäjä. Muki on Määttäsen omien poikien tuliainen Lontoon-reissulta, ”RAF Museumista, maailmankaikkeuden hienoimmasta ilmailumuseosta, josta löytyvät kaikki toisen maailmansodan hävittäjät ja pommittajat”. Niin, lentäjän ura jäi saavuttamatta, mutta elokuvat ovat tarjonneet vähintäänkin korviketta. – Elokuvat ovat opettaneet elämästä, maailmasta ja ihmisestä paljon enemmän kuin mikään muodollinen koulutus, Määttänen hehkuttaa. – Olen käynyt Lintuviidan pyhäkoulun, Lamminpään ala-asteen, Tesoman yläasteen, Kaarilan lukion ja Tampereen yliopiston. Mikään niistä ei antanut sellaista pohjaa elämälle kuin jatkuva fiktiivisten elokuvien katselu. Riemu divarissa Määttänen on pysynyt uskollisena pestilleen Aamulehdessä, ura toimituksessa alkoi vuonna 1996. Elokuvatoimittajuutensa jälkeen hän on ansioitunut vaihtelevissa tehtävissä, milloin esimiehenä, milloin kirjoittavana journalistina. Kiinnostus elokuvaan on tallella, mutta Määttänen myöntää, että lumoutumisen hetket ovat harvinaistuneet. – Pari viikkoa sitten kolusin elokuvadivarin hyllyt siinä toivossa, että löytäisin Richard C. Sarafianin ohjaaman Vanishing Pointin eli suomeksi Nasta laudassa -elokuvan vuodelta 1971. – Ja vau, siellähän se oli, vihonviimeisellä hyllyllä, iskemättömänä kahden levyn kopiona kommenttiraitoineen kaikkineen. – Mulle paukahti semmoinen innostus ettei vuosikausiin. Olin nähnyt elokuvan edellisen kerran 12-vuotiaana televisiosta. Se leimasi silloin lujaa, eikä teho ollut laimentunut lainkaan. – Tuntui ihan yhtä hurjalta edelleen. Miehisen sivullisuuden tutkielma, jossa kaveri kaasuttaa poliisia pakoon, ajaa päin puskutraktoreista kasattua tiesulkua ja räjähtää. Hieno elokuva! Määttänen on oppinut, että elämässä kannattaa etsiä hurmioitumista. – Kun vastaan tulee hyvää taidetta, elokuvaa tai musiikkia, pitää heittäytyä täysillä mukaan. Kannattaa nauttia niin paljon kuin kykenee. – Ilman taidetta ihmisen käy huonosti, se sekoaa, masentuu ja juo itsensä hengiltä. Voi se kaikki tapahtua myös taiteen kanssa, mutta sillä tavalla se on mukavampaa. Markus Määttäsen juttuja: Lue myös uskomaton James Finlaysonin tarina: