Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Live Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Mielipiteet Moro Tähtijutut Näköislehti

Kuka määrittelee ihmisen kuoleman jälkeen?

Tänään te kirjoitatte nekrologin, sanoi uutistyön opettajamme syksyllä 2010 ja sai meidät parikymppiset keltanokat ymmälleen. Muistokirjoitukseksihan se nopeasti osoittautui, se olisi ollut meille kaikille tuttu termi. Usein niitä kirjoittavat edesmenneiden läheiset ja työtoverit. Joskus urakan löytää edestään toimittajan työssä, kun jälkensä maailmaan jättäneestä henkilöstä käytettävä aikamuoto muuttuu preesensistä imperfektiksi. Elämänvaiheet tiivistetysti, merkittävät saavutukset ja vaikutukset historian kulkuun, niistä on nekrologit tehty. Yksinkertaistettuna se on kirjoitus siitä, millaisena ympäröivä maailma näki ihmisen. Joka kerta mietin: miten nämä ihmiset näkivät itsensä? Vaikka nekrologit julkaistaan vasta, kun elämä on päättynyt, ei ole suuri salaisuus, että niitä tehdään joissain tapauksissa valmiiksi ennalta. Oman käsityksensä elämästä, muistoista ja tapahtumista voi tietysti välittää maailmalle julkaisemalla omaelämäkerran tai muistelmat, mutta entä jos aikaa ei ole? Jos lääkäri yhtenä päivänä kertoo, että maallinen vaellus kestää enää kuukausia. Entä, jos ihminen kirjoittaisikin lähestyvän kuoleman edessä muistokirjoituksensa itse, tallettaisi sen pöytälaatikkoon ja laittaisi päälle "saa julkaista vasta kuolemani jälkeen" -lapun? Voisiko niin edes tehdä? Nämä nekrologit voisivat olla hyvin erilaisia. Osa niistä liikuttaisi. Esimerkiksi silloin, jos vaikean konfliktin rauhansopimuksen kätilönä ylistetty henkilö pitäisikin suurimpana saavutuksenaan kahden upean ja menestyneen lapsen kasvattamista. Tai jos huippujääkiekkoilija uskaltautuisi paljastamaan, että halusi oikeasti pelata pesäpalloa, mutta pelkäsi porukan kovan jätkän leiman menettämistä. Osa tarinoista taas nostaisi kyyneleet silmiin ihan muista syistä. Hirveitä rikoksia tehnyt ja ihmiselämiä tuhonnut henkilö voisi kirkkain silmin kertoa, ettei tehnyt eläessään mitään väärää. Sellaisia nekrologeja toki kirjoitetaan nytkin, sillä historia muistaa aina voittajien tarinat. Eläessämme meillä on omilla teoillamme mahdollisuus vaikuttaa siihen, luokitellaanko meidät hyviksi vai pahoiksi. Sekin mahdollisuus on rajallinen, koska oman käytöksen tai tekojen vaikutuksia muihin on aina mahdoton tietää. Muistokirjoitukset ovat tyylilajina sellaisia, että vainaja pyritään yleensä esittämään positiivisessa valossa, vaikka negatiivisiakin meriittejä olisi. Pohjimmiltaan kyse ei olekaan siitä, kuka saa kirjoittaa kauniita sanoja, vaan siitä, kenellä on oikeus määritellä ihminen hänen kuolemansa jälkeen. Tarvitseeko ihmiselle itselleen edes antaa sellaista oikeutta, vai tekeekö kuolema hänestä ja hänen saavutuksistaan yhteistä omaisuutta? Ja onko tämä sitä usein etsittyä kuoleman jälkeistä elämää?