Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Live Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Mielipiteet Moro Tähtijutut Näköislehti

Luopumisen tuska vakuutti äidin yhdestä asiasta – eivätkä suomenruotsalaiset ole suotta onnellisempia kuin muut

Olisipa joskus omaa aikaa. Saisipa joskus olla hetken yksin. Muistan kyllä nämä toiveet ajalta, kun lapsi oli pieni. Usein ne nousivat perustellusta tarpeesta. Vuosi sitten keväällä perheessäni elettiin ylioppilaskirjoitusten, ylioppilasjuhlien ja pääsykokeisiin valmistautumisen aikaa. Kun opiskelupaikka lapselle varmistui, tunne iski varoittamatta. Tyhjän pesän syndroomaksi sitä kutsutaan. Se oli surun, tyhjyyden ja yksinäisyyden tunteiden sävyttämä kriisi siitä, että pian lapseni lähtee. Kohta toden totta olisi totta, että hänellä on oma elämä ja lapsuudenkodista tulee hänelle vain kyläilypaikka. Tunteitani vieläpä voimisti se, että puoliso oli matkatöiden tähden tuolloin paljon poissa. Muistan sen kesäisen sunnuntai-illan. Poika oli kavereidensa kanssa laivaristeilyllä, mies lähtenyt reissutöihinsä ja minä öljysin terassin lattiaa. Tunsin tunteita, joiden uskon olevan sukua leskeksi jääneen kokemille tunteille. Öljysin terassin lautoja ja mietin, mitä merkitystä silläkään on. Hoidin kasvihuonetta ja ihmettelin, kenen kanssa jakaa ilo tomaattisadosta. Yritin löytää intoa leikata suurta nurmikkoa, jota minun vastedes pitäisi viitsiä parturoida lähes yksin. Mietin, miksi leipoa, perata kukkapenkkiä tai sisustaa kotia, kun ei ole ketään, kenelle niitä tekisi. Mietin, mitä ihmettä yksin elävät tekevät sunnuntaisin. Miten he tappavat ne pitkäveteiset, uneliaat iltapäivätunnit? Mietin, mitä äskettäin eronneet ja lapsensa joka toiseksi viikoksi ex-puolisolle luovuttavat mahtavatkaan tuntea. Selvästikin poikani ja minä etsimme jo omia reviireitämme, sillä yhtäkkiä saimme aikaan riitoja esimerkiksi keittiön jätevaunun edessä aiheenamme niinkin tähdellinen asia kuin se, miten meillä lajitellaan muovia ja kartonkia. Sitten hän lähti, ensin armeijaan. Huomasin, että yksinolo on ylellisyyttä sopivin annoksin, mutta kun se muuttuu vallitsevaksi olotilaksi, se ei ole vain antoisaa. Yksineloon varmasti tottuu, ja moni siitä nauttii. Niin olen totutellut minäkin. Nyt tuntuu työläältä, kun poika tulee intistä lomille ja pitää muistaa huolehtia hänenkin ruuastaan. Nyt yksinäinen ilta kotona tuntuu taas juhlalta. Silti vakuutuin yhdestä asiasta yksineloni jaksolla: elämässä kannattaa mennä ääntä kohti. Kannattaa pitää periaatteenaan ojentautua siihen suuntaan, joka tarjoaa sosiaalista kanssakäymistä. Vanhuuden yksinäisyyden juuret alkavat kasvaa jo keski-iässä. Eivät suomenruotsalaiset suotta ole muita suomalaisia onnellisempia ja elä muita pidempään. He harrastavat kuorolaulua ja kekkereitä. Kirjoittaja on isossa sisarussarjassa varttunut yhden lapsen äiti ja Aamulehden toimittaja.