Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Live Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Mielipiteet Moro Tähtijutut Näköislehti

Onnettomuus pakotti pysähtymään – avuttomuus on minulle ennen kokematonta

Hevoseni Rellu heitti minut selästään ratsastustunnin alkajaisiksi. Ehdin saada takapuolen satulaan, kun se lähti hillittömään pukkilaukkaan. Ensimmäisessä rodeopukissa pysyin vielä kyydissä, toisesta lensin kuin räsynukke ilmojen halki. Ratsastuskentän hiekkaan päättyivät tämän syksyn kiireet. Moni asia vaikeutuu, kun keho on ruhjeilla. Kipeä ranne, poikki mennyt reisiluu ja monin paikoin ruhjoutunut jalka tekevät käytännön elämästä erilaista. Asiat näyttäytyvät uudessa valossa. Rappusten kiipeäminen on pelottavaa, kuin kipuaisi Mount Everestille. Puurolautasen kuljettaminen keittiöstä ruokahuoneeseen kyynärsauvojen kanssa vaatii akrobatiaa ja kekseliäisyyttä. Yhtä en edes yritä: sukan jalkaan laittaminen vaatii sellaista kivunsietoa ja taidokkuutta, että olen siirtänyt asian myöhempään ajankohtaan, onneksi kesä tuli takaisin ja paljain jaloin liikkuminen on mukavaa. Kelien kylmetessä olen valmis nöyrtymään ja työntämään jalan kohti perheenjäsentä: okei törkkää se sukka sinne nyt sitten. Ja tiedän jo nyt olevani kiitollinen, että elämässäni on sukantörkkääjiä olemassa. Avuttomuus on minulle ennen kokematonta. Vaikka rakkaat auttavat, huolehtivat ja hoivaavat, heidän elämänsä ei pysähdy. He viipottavat menemään ja huikkaavat mennessään, tarvitsenko jotakin, miten voin, onko kaikki hyvin. Jos he istahtavat viereeni pidemmäksi aikaa, itselle tulee sellainen olo, että hei mene vaan, ei sinun ole pakko tässä kököttää, vaikka minun onkin. Ja olen mielessäni kiitollinen, kun läheinen jää, jatkaa jutustelua, kertoo päivän parhaat juorut, höpöttää olemattomia. Avuttomana ja huonokuntoisena on parasta balsamia vaivoihin, kun näen, että läheiset välittävät, ovat huolissaan, saan huomiota ja hoivaa. Mikään ei ole tärkeämpää elämässä. Olen terveenä aina menossa. Jo ambulanssissa hampaat kivusta kalisten kyselin, eihän toipumisessa mene kauaa. En ehtinyt kuin Acutaan lääkärin tutkittavaksi, kun tiedustelin, voinko lentää kolmen viikon päästä Puolaan. Piti mennä esteleirille, toki ymmärsin, etten voi ratsastaa, mutta että edes seuraamaan muiden tunteja ja nauttimaan Euroopan lämmöstä. Lääkärikierrolla leikkauksen jälkeen kysyin, miten käy syksyn joogatuntieni, voinko olla mukana yhdellä jalalla. Lääkäriä hymyilytti. Silloin ymmärsin, että nyt pitää rauhoittua. Pysähtymisen tärkeydestä ei puhuta turhaan. Ensimmäisen kerran huomasin, miltä pihaamme 15 vuotta sitten istutetut männyt tuoksuvat. Olen onnekas. Todennäköisesti paranen ja elämä jatkuu sairausloman jälkeen kuten ennenkin. Kaikki sympatiani on niiden puolella, jotka eivät parane, joille pysähdys ja avuttomuus on lopullista. Olen visioinut mielikuvissani, että tällaista elämä on sitten, kun olen vanha ja raihnainen. Toivottavasti minusta pidetään silloinkin yhtä hyvää huolta ja tunnen olevani yhtä arvokas. Kirjoittaja on opettaja.