Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Live Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Mielipiteet Moro Tähtijutut Näköislehti

Mitä tapahtui, kun poika halusi koota isoisän rättisitikan? Toimittaja Markus Määttänen kertoo isänsä jäämistöstä löytyneen Citroën 2CV Charlestonin pienoismallin tarinan

Mies on aina hukassa. Hän on hukassa itseltään, lähellä hengittäviltä ihmisiltä, taivaan peittäviltä pilviltä ja etenkin merkitykseltään. Mies kelluu painottomana avaruudessa merkitysten välissä. Kun hän ojentelee raajojaan, niihin tarttuu sattumalta jotain. Kesäkuussa toiseen käteeni osuu Citroën 2CV Charlestonin pienoismallin rakennussarja. Se on kaksi vuotta sitten kuolleen isäni jäämistöä. Hänen kouraansa koottava tarttui ehkä kymmenen vuotta sitten. Hautajaisten jälkeen rakennussarjan laatikko teleporttasi nuoremman poikani kirjahyllyyn. Hän tyrkkäsi sen käteeni. Poika halusi koota papan rättisitikan. Toisesta kädestäni löydän Cormac McCarthyn romaanin Suttree . McCarthy kirjoitti sitä 20 vuoden ajan. Se ilmestyi vuonna 1979. Ostin Suttreen Pariisin Shakespeare & Companylta, otin siihen kilometer zero Paris -leiman, aloitin ja laskin kädestä, tartuin taas. Suttree kertoo Tenneseen Knoxvillessa ajelehtivasta laitapuolen kulkijasta. Miten maailmankaikkeus asetti nämä merkitysten tihentymät raajoilleni? Aika heittää ja koota Kokosin pikkupoikana lentokoneiden pienoismalleja. Otin mallia samassa rivitalonpätkässä asuvasta Jukasta , jolla oli Avro Lancasterin ja lentotukialuksen pienoismalli ja albumit täynnä valokuvia matkustajakoneista, siviilikoneista, hävittäjistä. Pienenä koottavani päätyivät ilmakiväärin kuulien tai kivien maalitauluiksi ja isojen kiinalaisten tai tykinjysyjen räjäytettäviksi – riippumatta siitä, miten valmiiksi olin ne tehnyt, kuinka hyvin maalannut ja dekaaleilla, siirtokuvilla, viimeistellyt. Miehen täytyy saada tuhota jotain, jo pikkupojasta asti. Siksi Saarnaaja kirjoittaa Vanhassa testamentissa , että on aika heitellä kiviä ja aika kerätä kivet. Ilmakiväärillä koottavista pystyi katkaisemaan potkurinlavan kerrallaan, ampumaan ohjaamon plekseistä sisälle runkoon, riipimään sivuvakaimen keskeltä halki. Isolla kiinalaisella tai urheilukaupassa tuolloin myytyjen ilotuliammusten kuninkaalla, tykinjysyllä, koottava välähti palasiksi kaikkiin suuntiin. Murskautuneita muoviosia saattoi myös käryttää sytyttimillä ja tulitikuilla ja hitsata niistä abstraktia taidetta. Taiteeseen kuuluu järjettömyys. McCarthyn Veren ääriin -romaanin kiinnostavin hahmo on sietämättömän sydämetön tuomari Holden. Hän löytää leiripaikastaan vuosisatojen ikäisiä konkistadorien muinaisjäännöksiä. Hän asettaa ne maahan ja murskaa niistä jokaisen siruiksi. ”Näin kukaan muu ei pääse näitä enää ihailemaan”, tuomari hymyilee päänahanmetsästäjäjoukolleen. Sama lapsen brutaalius on läsnä myös Suttreessa . Cornelius Suttree kohtaa Tennesseen rannoilla nuoren Harrogaten, joka hymyilee kaikille, julistaa tulevansa toimeen kaikkien kanssa, ja samassa hetkessä yrittää varastaa kaikkien hedelmät ja lihat. Harrogate satuttaa jatkuvasti itsensä. Hän tekee pahaa, mutta kaikki hänen toimensa ovat samaan aikaan puhtaan vilpittömiä. Kaaoksen kupla En ammu rättisitikkaa säpäleiksi, enkä räjäytä sitä dynamiitin sytyttimellä. Sen rakentaminen luo ympärilleen riittävän kaaoksen kuplan. Kupla koostuu vanhoista Aamulehdistä , maalitahroista niiden sivuilla, muovikehikoista, joista poika on leikannut kirurginveitsellä osia maalattavaksi ja liimattavaksi, pitkin pöytää levittäytyvinä pensseleinä, pinsetteinä, puristimina meisseleinä, maitotölkeistä leikattuina maalausalustoina. Järjestys, kaaos, melkein järjestys. Kivien heittäminen, pienoismallin kokoaminen. Avaamaton rakennussarjapaketti kiiltää. Sen kannessa on kuva virheettömästä keltamustasta Sitikasta valkosivuisilla renkailla. Myös Prismasta ostetut viisitoista pikkuruista pienoismallimaalipurkkia ovat avaamattomina täydellisiä. Revellin pensselit seisovat ryhdikkäinä pakkausmuovin alla. Kaaos alkaa, kun paketin avaa, kampeaa meisselillä maalipurkin auki, leikkaa sivuleikkurilla auki tukkoon kuivuneen muoviliimatuubin metallikärsän. Kun McCarthy on sata sivua rakentanut Suttreesta stooalaista arkkityyppiä, hän juottaakin päähenkilölleen pahaa pontikkaa. Suttree alkaa oksennella pitkin hökkelikapakoiden seiniä ja pöytiä. Hänet heitetään pihalle kaikkialta, hänen suuntaansa ammutaan haulikolla. Kun mies herää kohmeloon aamulla ja alkaa taas muistuttaa ihmistä, poliisi korjaa hänet vankilaan. Koota ja hajottaa. Sydämen lyönteinä. Yönä ja aamuna. Poika kokoaa, hänellä ei ole vielä hajottamisen pakkoa. Navetan ylinen täyttyy muoviliiman ja maalinohentajan höyryistä, lautojen välistä kuuluu lintujen laulu, kuin Knoxvillen laitojen hökkeleiden seinien läpi. Lepakoille kiitos Veren ääriin -kirjassa päänahkojenmetsästäjiltä loppuu ruuti. He tietävät intiaanien lähestyvän. Tuomari Holden johtaa joukkonsa polttamaan pusikossa puita, keräämään tuhkat ja hiilet satulalaukkuihin. Sitten miehet ratsastavat aamunkoittoon sammuneen tulivuoren rinteelle. Luolasta he kokoavat lepakkojen paskaa ja rinteellä raaputtavat kivistä rikkiä. Ruutia voi sekoittaa hiilestä, lepakkojen tarjoamasta salpietarista ja rikistä, mutta vain märkänä, muutoin se räjähtää käsiin. Vesi on miehiltä juuri loppunut. Kuskaa miehet, kuskaa, Holden huutaa. Kun maalinohennin loppuu, etsimme pojan kanssa korvaavaa liuotinta navetasta. Nyt ei auta urea. Pitää löytää tärpättiä tai tinneriä. Karjakeittiöstä löytyy pullonpohjallinen kolme vuotta kypsynyttä mineraalitärpättiä. Työnnämme sitikan peltien keltaisesta maalista kovettuneet pensselit siihen likoamaan. Uskomaton kantokyky Cormac McCarthy ei ole saanut kirjallisuuden kirjallisuuden Nobelia. Amerikkalaisista kirjailjoista eniten juuri hän sen ansaitsisi. McCarthya eeppisemmin ei kirjoita kukaan. McCarthyn lause on kuin luontokuvaaja Hannu Hautalan rättisitikka. Siinä ei päälle päin tunnu olevan paljoakaan, mutta sen kantokyky ja maastokelpoisuus on uskomaton. ”Kotkille syötiksi tarkoitettua lehmänraatoa kuskasimme rättisitikkamme katolla”, Hautala kertoo Aarre -lehdessä. Kalevan haastattelussa Hautala kehuu rättisitikkaa maailman parhaaksi autoksi maastossa ja sanoo ajaneensa loppuun neljä rättäriä. Isäni nuoruudessa rättisitikoilla ajettiin paljon Savitaipaleella ja Kymenlaaksossa. Vanhempana olen nähnyt niitä elävänä oikeastaan vain Pariisissa. Lehmänraadon kuljettaminen rättärin katolla on yhtä mystinen akti kuin McCarthyn tekstin lukeminen. Se muuttaa ihmisyyttä, saa näkemään kaiken tarkemmin. Poika kokoaa Citroënia kolme viikkoa. Katson välillä työtä, mutta en sano mitään. Maalin, liiman ja tärpätin katkuun työpöydälle siilautuu kesäauringon valo lautojen raoista. Kaukaa kuuluu junan ääni, se katoaa kuin mies merkitysten avaruuteen. Rättisitikka pysyy. Valmiina se näyttää hyvin ajetulta ja kolmekymmentä vuotta tallissa ruostuneelta. Poika parkkeeraa sitikan kirjahyllyyn. Vieressä seisoo papan 1940-luvun vieteriauto. Suomeksi rättisitikka, rättäri, sätkä. Ranskalaisen Citroënin 1930-luvulla suunnittelema pieni halpa kansanauto, jonka rättikaton sai rullattua kesäisin auki. Valmistettiin vuosina 1948–1990. Charleston-mallin kelta-musta-väritys tavoitteli art deco -tyyliä. Revell-yhtiön koottava pienoismalli on kokoluokkaa 1:24. Rakennussarjana sen kokoaminen on luokiteltu keskivaikeaksi urakaksi. Cormac McCarthy Amerikkalainen kirjailija, syntynyt vuonna 1933. Asuu New Mexicossa Tesquessa, Santa Fen pohjoispuolella. Kirjat: Tie (2006), Menetetty maa (2005), Tasangon kaupungit (1998), Matka toiseen maailmaan (1994), Kaikki kauniit hevoset (1992), Veren ääriin, eli lännen punainen ilta (1985), Suttree (1979), Child of God (1973), Outer Dark (1968), The Orchard Keeper (1965). Kirjoittanut lisäksi novelleja, esseitä, näytelmiä ja elokuvakäsikirjoituksia, kuten The Gardener’s Son (1996) ja The Counselor (2013).