Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Live Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Tähtijutut Moro Näköislehti Mielipiteet

Tottumiskysymys on elokuva, jonka tekotapa ja syntyprosessi ovat vähintään yhtä tärkeitä kuin lopputulos

Mikä yhdistää koulumatkalla kahden pojan ahdistelemaa tyttöä, teatterin lavalla raiskattavaa naista esittävää näyttelijää, lomamatkalla kourituksi tullutta naista, oikeutta etsivää raiskattua naista ja asiassa työskentelevää juristimiestä? Tottumiskysymys on elokuva jossa näkyy tekijöidensä poikkeuksellinen taiteellinen kunnianhimo ja valmius tuoda esiin piilossa vaikuttavia yhteiskunnallisia rakenteita. Tämä on elokuva, jonka tekotapa ja syntyprosessi ovat vähintään yhtä tärkeitä kuin itse lopputulos. Käsikirjoittaja Kirsikka Saari ja elokuvatuottaja Elli Toivoniemi aloittivat keväällä 2016 ideoimansa ja vetämänsä projektin, jossa kuuden naisohjaajan lyhytelokuvia ja niihin pohjautuvaa pidempää elokuvaa alettiin suunnitella samanaikaisesti. Vapaan taiteen kollektiivi Pitkä elokuva leikattiin lyhytelokuvien materiaaleista ja siihen kuvattiin jonkin verran lisäkohtauksia tai joitakin kohtauksia uusiksi. Tottumiskysymys -projekti edustaa omalla alallaan Suomessa melko harvinaista kollektiivista taiteellista työskentelyä. Kirsikka Saari toimi kaikkien lyhytelokuvien dramaturgina ja oli kehittelyssä mukana tiiviisti. Jokainen ohjaaja ideoi oman tarinansa vapaasti. Saari huolehti siitä, ettei tullut päällekkäisyyksiä, mutta ohjaajat tekivät työnsä vapaasti. Prosessin tuloksena nähdään nyt elokuva Tottumiskysymys . Yhteiskunnallisesti järeintä antia elokuvassa tarjoaa Miia Tervon ohjaama oikeudenkäyntiä kuvaava osuus, jossa useita vuosia tapauksensa käsittelyä odottanut raiskattu nainen joutuu tilanteeseen jossa hänen tapauksessaan syyttäjänä toimii ensikertalainen ( Johannes Holopainen ). Hän saa yhden päivän aikaa valmistautua oikeudenkäyntiin. Elokuvassa näytetään, millaisella liukkaudella yhteiskunnalliset rakenteet uudistavat ja jatkavat itseään. Äskettäin käräjäoikeudessa aloittanut juristi etsii innoissaan tilaisuuksia päästä mukaan työpaikkansa isojen poikien kyytiin ja sen hän saa, koska hoitaa yhden oikeudenkäynnin pikavauhtia rutiinitapauksena jäämättä jumittamaan sen kanssa. Päälle käydään Koko elokuvassa on kuin esipuheena koulumatkaa kuvaava osuus. Se hiipii ikävästi ihon alle, koska siinä kuvatussa tilanteessa Pinja Sanaksenahon esittämä koulutyttö Milja joutuu bussissa kahden seksuaalista öykkäröintiään esittelevän nuoren ääliön ahdistelemaksi. Ikävintä tilanteessa on sen häikäilemätön suoruus ja sananmukainen päällekäyvyys. Kukaan bussin matkustajista ei auta Miljaa, saati että puuttuisi tilanteeseen. Anna Paavilaisen pohdinnoista etenkin oman Play Rape -näytelmän tiimoilta kasvaa osuus, jossa teatteriseurue harjoittelee näytelmää, jossa nainen raiskataan ja murhataan. Osuudessa kuullaan repliikki, jonka mukaan naisen ei kannattaisi näytellä edes kuollutta ruumista, koska näyttelijäliiton taksojen mukaan ruumiin osasta maksetaan huonommin – eihän ruumis puhu eikä siis näyttele. Pakko tottua Elokuva nostaa esiin sen, mitä kaikkea joutuu sietämään, jotta olisi hyvä työkaveri, jotta pärjäisi taiteellisessa työryhmässä, koulu- tai lomamatkalla. Ihan vain arjessa ja joka päivä. Elokuvasta voi aistia sen, miten sietämättömältä tuntuu huonon kohtelun pitäminen itsestään selvänä, koska niin on tehty aina ja eihän kukaan halua asioita kyseenalaistamalla myöhästyttää toisten töitä tai ylipäätään herättää huomiota. Pohjalla kiehuu oikeutettu raivo siitä, mitä on alistuttava sietämään, jotta pääsisi maailmassa eteenpäin. Pahinta tietenkin on ymmärtää, kuinka väärin on normalisoida alistumista. Tottumiskysymys.