Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Koronavirus Live Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Näköislehti Moro Mielipiteet Tähtijutut

Kun kättely loppui, katosi muutakin kuin maneeri

Muistatko vielä sen ajan, kun puolivirallisissa tai virallisissa yhteyksissä ihmisiä tavatessa oli tapana koskea toisen ihmisen käteen? Vaaraa halveksuen tarrasimme kiinni lajikumppaneihimme, vaikka nämä olisivat lähimenneisyydessään hilluneet ympäri maailmaa ja saapuneet kohtaamiseen itseään desinfioimatta. Suurin toimintatapaan liittyvä ongelma oli se, osaako koskea oikealla tavalla: ei liian lötkösti mutta ei myöskään niin, että vastapuolen luut rutisevat. Pettämätön merkki rehellisestä ja aikaansaavasta ihmisestä oli hänen luja kädenpuristuksensa. Etikettiasiantuntijoiden vinkkilistoja oikeanlaisesta kättelystä julkaistiin säännöllisesti mediassa, koska eihän mikään ole niin tärkeää kuin hyvä ensivaikutelma. (Sillähän ei ole väliä, mitä seuraavina vuosikymmeninä tekee tai ei tee.) Kerran vuodessa maamme suurimpana juhlapäivänä ihmiset liimaantuivat televisioiden ääreen katsomaan, kuinka tilaisuuteen varta vasten ommeltuun juhlapukuun sonnustautuneet ihmiset jonottivat päästäkseen puristamaan presidentin ja hänen puolisonsa kättä. Nytkö tämä kaikki hauskuus on tullut tiensä päähän? Kättelyn merkityksiä suomalaisessa tapakulttuurissa tutkinut Annakaisa Suominen kirjoittaa väitöskirjassaan, että kättely ei ole sisällötön maneeri, vaan sen päämäärä näyttäisi kiinnittyvän ajatukseen toisen ihmisen ymmärtämisestä, kunnioittamisesta ja arvostamisesta. Suomisen mukaan kättely on henkilökohtainen sopimusele, joka vahvistaa yhteisöllisiä suhteita ja lisää turvallisuuden tunnetta. Se saa merkityksensä myös siitä mielihyvän tunteesta, joka syntyy yksilöiden lähentyessä tai tunnistaessa jotakin tuttua ja turvallista. Suominen toteaa kuitenkin kättelyn olevan historiallisesti muuttuva tapakulttuurin ele. Vaikka ihmisellä olisikin tarve tervehtimiseen, voivat tervehtimisen tavat muuttua kulttuurin mukana. Ei siis ole mikään ihme, että korona-ajan kohtaamisissa olemme vähän ymmällämme siitä, mitä pitäisi tehdä. Jotkut horivat kyynärpäällään ja jotkut rystysillään toisia kohti, osa tarraa kiinni omaan käteensä kuin yrittäen estää omapäistä raajaa toteuttamasta tahtoaan ja ojentumasta kohti toista ihmistä. Vähintäänkin puhutaan siitä, miten ennen tehtiin ja kuinka enää ei ja kuinka vaikeaa on oppia pois. Ehkä toisen hyväksymisen, yhteenkuuluvuuden ja turvallisuuden tunnetta luo nyt kättelyn sijaan se, että emme oikein tiedä mitä tehdä ja sanomme sen ääneen. Että samassa veneessä tässä ollaan, yhtä lailla ymmällään. Kirjoittaja on Aamulehden toimittaja.