Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Koronavirus Live Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Näköislehti Moro Mielipiteet Tähtijutut

Muistisairaus jakaa kortit, eikä niitä voi vaihtaa

Tiskaan edesmenneen äitini 30 vuotta aiemmin halvalla arkikupeiksi ostamat kahvikupit. Valkoisia kuppeja kiertää hennolla roosalla tehty kuviointi. Kuivaan käteni ja istahdan olohuoneen tuoliin sohvalla oleilevan isäni seuraksi. – Keitetähäkkö kahavit, hän kysyy kotoisalla murteella. Huokaisen. Juurihan joimme yhdessä kahvit ja söimme Ellen Svinhufvudin kakkua, jonka toin kolmen ja puolen tunnin junamatkan päästä. Isäni ihmettelee, että onpa vanhaa kakkua, jos sen on leiponut vuonna 1953 kuollut Svinhufvud. Nauramme jutulle, kunnes isäni hiljenee kuin veitsellä leikaten ja katsoo minua pitkään. Niin pitkään, että tiedän hänen ihmettelevän, kukahan keski-ikäinen rouva on hänen kahvipöydässään istunut. Tilanne laukeaa tututulla arviolla. – Enpä ole koskaan saanut noin hyvää kakkua, hän sanoo. Saman arvion hän oli sanonut puolen vuosikymmenen aikana kaikista hänelle viemistäni leivonnaisista ja ruoista. Isäni laskettiin hautaan kaksi vuotta sitten. Hän kuoli pian sen jälkeen, kun olimme juhlineet hänen 90-vuotisjuhliaan, joilla tarjottiin tietenkin hänen mielestään hänen elämänsä parasta kakkua. Vielä niissä juhlissa hän eli täysillä mukana, vaikka sairaus runteli pahasti muistia. Hän yllättyi syntymäpäiville kukkineen laulamaan saapuneesta lähihoitajasta, joka vaikutti hänestä uudelta tuttavuudelta, vaikka he olivat tavanneet toisiaan lähes viikoittain, väillä päivittäin. Muutaman viikon kuluttua seisoin syntymäpaikkakuntamme kirkon lähellä kuunnellen isäni kuolinkelloja. Kelloista suurin kumahti 90 kertaa kertoakseen, että 90-vuotias mies viedään kappelin kylmiöön odottamaan siunausta. Viikkasin kasaksi hänelle lahjaksi tuomani urheilupaidat, joista lähes jokainen oli vuorollaan ollut hänen elämänsä komein. Joukkoon mahtui musta lammas, isäni mielestä liian tumma paita. Meneillään oleva Muistiliiton teemaviikko muistutti minua juuri nyt hetkistä muistisairaan isäni kanssa. Opin hänen kanssaan, että muistisairaus jakaa kortit, joilla taudin oireiden pahettua pelataan. Saimme kortit, joissa hetkittäinen tilannehuumori toi tapaamisiimme menetyksen surua hoitavan ilon. Aggressiivisuus olisi voinut olla mukana korteissa, mutta se oli jäänyt tästä värisuorasta pois. Muistisairauksien moninaisuuden vuoksi en julista yleispäteviä neuvoja. Yhden neuvon silti annan: eläkää hetkessä. Entä isäni pyytämät kahvit? Lupasin keittää ne, enkä sanonut, että juurihan me joimme. Näin aiheutin käynnilläni isälleni yhden hämmennyksen vähemmän.