Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Näköislehti Live Uutiset Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Mielipiteet Moro Tähtijutut

Lapsuudenkodin komerosta löytyi yllätys, jota avatessa tuntui, että äiti oli kanssamme vielä kerran

Viime vuoden kesällä tyhjensin sisarusteni kanssa lapsuudenkotiamme. Vaikka onneksemme äiti oli raivannut vanhat koulukirjat ja muut muinaisjäänteet pois, tavaraa oli silti riittävästi. Kun kyse on tavallisesta koti-irtaimistosta, sille on vaikea löytää järkevää sijoituspaikkaa. Käyttökelpoista ei haluaisi heittää pois, eikä omiin nurkkiin halua lisää turhaa tavaraa. Iso osa tavaroista päätyi eri tavoin kierrätettäväksi ja uudelleen käyttöön. Pienellä etsimisellä löytyi esimerkiksi paikka, joka otti vastaan ompelua harrastaneen äidin kangas- ja käsityövaraston. Jokainen meistä otti itselleen jotakin. Kiinnostavaa on, että jokainen meistä kolmesta halusi eri asioita. Tuntui, että tärkeimpiä olivat tavarat, joihin liittyi jokin tarina, ei niinkään se, minkä arvoisia ne olivat. Tavaroita lajiellessa tuli havainneeksi, miten paljon olohuoneen kirjahyllyjen matkamuistokrääsään, sysirumaan maljakkoon tai kolhiintuneeseen astiaan liittyy muistoja. Halusin jalkalampun, jonka isovanhempani olivat saaneet häälahjaksi 1920-luvulla. Sittenkin, vaikka se oli rikki ja alkuperäinen varjostin on kadonnut. Ajattelin, että vielä joskus saan sen kunnostettua. Otin taulun, jonka isä oli ottanut hyvän hyvyyttään maksuksi taiteilijalta, jolla ei ollut varaa maksaa radion korjausta kokonaan käteisellä. Ruusuastiaston, joka katettiin aina juhlapyhinä ja jouluna pöytään. Pakkaaminen, tyhjennys ja lajittelu oli matka yhdessä elettyyn. Tuli hyvästeltyä talo ja äitikin. Urakka oli jo hyvässä vauhdissa, kun etenin yläkerran pieneen komeroon. Komerossa oli keltainen matkalaukku, jonka kanteen äiti oli maalannut kukkia. Muistin laukun, jonka äiti oli minulle maalannut. Laukku oli täynnä pieniä jokaiselle erikseen osoitettuja nyssäköitä. Niiden päällä oli äidin kirjoittama kirje. Se alkoi jotakuinkin niin, että kun luette tätä, häntä ei enää ole. Äiti kertoi, että oli isän kuoleman jälkeen hävittänyt paljon kaikenlaista "sokkanaulasta sotalaivaan", mutta jättäneensä jotakin ihmeteltävää meillekin. Äiti arveli, että he isän kanssa katselevat meitä pilven reunalta, kun käymme matkalaukun sisältöä läpi. "Varmaan meitä naurattaa", äiti päätti viestinsä. Kävimme laukun sisällön yhdessä läpi, kun kokoonnuimme lokakuussa, jolloin äiti olisi täyttänyt 80 vuotta. Nyssäköissä oli jokaiselle jotakin henkilökohtaista, kirjeitä, kortteja ja piirustuksia. Tuntui, kuin äiti olisi vielä kerran ollut kanssamme. Kirjoittaja on Aamulehden toimittaja.