Levylautasella Metallica - St. Anger Vertigo 2003 Viimeistään Load-levyllään flopannut ja päihdeongelmista kärsinyt speed/thrash-legenda Metallica on jälleen iskussa ja basistikin on vaihtunut Jason Newstedistä Rober Trujilloon. The Black Albumin jälkeen on julkaistu niin monta puolivillaista Metallica-levyä (tosin S&M:llä on loistava Enter Sandman), että paineet uutta laattaa kohtaan ovat olleet kovia ja odotukset korkeita. Katkaisuhoidon jälkeen James Hetfieldillä on paljon aggressioita purettavana. Introako odotitte? Hah. Frantic lyö heti paikalla päin näköä. Kitarat suorastaan murjovat kuulijaa ympäri äänikenttää eikä välillä rauhoituta kuin hetkeksi. Tästä seuraa pitkähiuksisille helposti niskakipua. Rankan rupuiset autotallisoundit kuulostavat kliinisiin studiolevyihin verrattuna mukavan tuoreilta - tosin virvelirummun koliseva ääni ei erityisemmin miellyttänyt. Levy on otettu narulle bändin treenikämpällä ja sen kyllä kuulee. Nimiraita St. Anger käynnistyy hieman rauhallisemmalla alulla, mutta kun rummut saadaan mukaan, ei kitaravalliakaan pysäytä enää mikään. Säkeistö tulee suvantokohtana aivan yllättäen kulman takaa, mutta hempeilemään ei kuitenkaan missään nimessä ruveta. Kertosäkeen f-sanat (ei, en nyt tarkoita federalismia) särähtävät hieman minun korvaani syöden tehoa Hetfieldin ja Hammetin kitaroiden armottomalta raivolta. Some Kind of Monsterin alku on kiehtova: ei pelkkää runttausta, vaan myös kovin mielenkiintoinen kaikuefekti ja kitaratkin on laitettu eri stereokanaville. Dirty Windowin aloittaa Lars Ulrich rumpusoololla. Minuus on ilmeisesti kateissa, kun kysellään "Am I who I think I am?" Raita liittyy tiiviisti Hetfieldin päihdeongelmiin. Invisible Kidin alusta minulle tulee jokin Kreatorin biisi mieleen. Mainiota tykitystä todellakin. My Worldissa ollaan taas hirmeän vihaisia ja puretaan jälleen viinatraumoja: "Who's in charge of my head today?" Mieletön mättö soi jälleen taustalla. Shoot Me Again jatkaa samaa äkäistä tahtia, mutta Sweet Amber tarjoaa alussa kuuntelijalle hengähdystauon, kunnes taas mennään 120 lasissa. The Unnamed Feeling on helposti arvattu. Tappava tahti puuduttaa, mutta yksi yllätys löytyy vielä levyn loppupuoleltakin: "Cross my heart hope not to die" tuntuisi varsin selkeältä viittaukselta kotimaisen Sentencedin Cross My Heart and Hope to Die -veisuun. Kuunteleekohan itse James Hetfield Senareita? Purify ei jaksa tarjota enää mitään uutta, mutta All Within My Hands rauhoittuu jo hieman ja toimii jonkinlaisena outrona, kunnes lopussa raivostuu jälleen. Metallica-puristit ovat ikuisesti sitä mieltä, että Master of Puppets, Ride the Lightning ja Justice for All ovat sitä ainoaa oikeaa Metallicaa. Vaikka minusta tuntuu, että tämä metallin legenda olisi jälleen iskussa, moni tyrmää St. Angerin ensikuulemalta. Levyn suurin heikkous on sen tasapaksuus. Kaikki biisit ovat samanlaista aggressiivista ruhjontaa, mutta toisaalta aggressiivisuus on soundien ohella kiekon suurin valtti. Jospa Master of Puppetsin saisi tällä äänimaailmalla... Tätä levyä kuunnellessa tulee melkein tahtomattakin vihainen olo. Mukaan olisi saanut pakata nyrkkeilysäkin ja -hanskat. Arvosana: 8+ Herkut: Frantic, St. Anger, Invisible Kid.

Timo Möttönen