Kronikka: Minä tykkään, että olet yksi styranki
06.02. - 19:09 (Luotu: 18:53)
Laskulupa: Kysyimme pormestari Timo P. Niemiseltä voisiko riesaksi asti kertyneestä lumesta rakentaa Keskustorille liukumäen kansan huviksi. "Vaatii virallisen päätöksen", pormestari arveli. Ei siis näille lumille.
Ymmärrän jos ideasta ei pidetä, mutta en "virallista päätöstä". Vähissä ovat Niemisen natsat, jos ne eivät riitä muutaman lumikuorman ohjailuun.
Pelätty tyranni, julisti Iltalehden kansi torstaina ja tarkoitti tietysti puhemies Sauli Niinistöä. Nimettömäksi jääneen kansanedustajan mukaan Niinistö on "raivopäinen" naistenitkettäjä, jolle kirjat eivät ole lukemista vaan paiskomista varten.
Kansanedustaja Tero Rönni, liki satakiloinen mies ja suustaan kovempaa nakkikioskitasoa, piipitti edustajien "pelkäävän" Niinistöä. Arja Alhon mielestä Niinistö on "hiekkalaatikon despootti".
Voi tätä kauhujen määrää, joka parlamenttiin kätkeytyy.
Kuulun itse niihin ihmisiin, jotka Sauli Niinistö on haukkunut perusteellisesti. Koska välissämme oli puhelinyhteys, en tiedä lentelivätkö kirjat samalla. Koska Niinistön varsinaissuomalainen ulosanti on hetkittäin kuin kokkareista perunamuusia, luurista kuului lähinnä yleiskiihtynyttä murinaa.
En nyt kuitenkaan muista pelänneeni eikä itkukaan ollut lähellä. Mutta avainkysymys molemmissa tapauksissa on sama: Tulivatko haukut aiheesta?
Perjantaina Iltalehden etusivu löi lisää löylyä kiukaalle: "Näin he kiukuttelevat" - suomalaisjohtajien hermokontrolli ei pidä".
Tosiasiassa johtajien poliitikkojen hermokontrolli pitää hämmästyttävän hyvin, kun ottaa huomioon kuinka lapsellisia asioita heiltä tivataan.
Paavo Lipposen kiihtymys on lehtikielellä "raivoa", vaikka perimmiltään siihen suhtaudutaankin lievän huvittuneesti. Sitten on poliitikkoja, joiden suuttumus on "kiukkua". Tämän ryhmän tärkein edustaja on tietenkin presidentti Tarja Halonen.
Ja sitten on tietysti tämä salolainen styranki, joka - voitteko kuvitella! - lähtee kesken kaiken tupakalle kun sen mitta täyttyy tästä horinasta.
Ennen kun presidentti tai puhemies suuttui, kyse oli "hirmustumisesta" joka sai kansanedustajat katsomaan peiliin. Nyt kun presidentti tai puhemies suuttuu, puhutaan "kiukuttelusta" ja huonosta henkilöjohtamisesta, ja vaaditaan puhemiestä katsomaan peiliin.
Seuraavaksi lauteille tuodaan karvanaamainen johtamistaidon dosentti, joka on katsonut viisitoista jaksoa Itsevaltiaita ja näistä aineksista rakentaa pontevia mielipiteitä Halosen tai Niinistön johtajankyvyistä. Dosentti antaa paheksuvia lausuntoja "käskyttämisestä" ja ihmisten yli kävelemisestä, koska hän arvelee että niitä häneltä tilattiin.
Minä en voisi millään äänestää presidenttiä, joka ei ole koskaan hikeentynyt julkisesti.
Tästä syystä voisin mainiosti äänestää Tarja Halosta, Paavo Lipposta tai Sauli Niinistöä, mutta en koskaan niitä sametinpehmeitä hyvän mielen apostoleja, jotka pelkäävät enemmän tyrannin mainetta kuin valtakunnan vararikkoa tai politiikan pysyvää arvonalennusta.
Haluaisitteko todella, että maata johtaisivat tyypit, joilla on marsun kiihtyvyys ja kovuus?
Teen nyt vaikeahkon tunnustuksen. Olen alkanut pitää Tarja Halosen pahantuulisuudesta.
Aarno Laitisen kuuluisan kertomuksen mukaan muuan onneton virkamies päästi kerran presidentin auton menemään ennen aikojaan. Kyydistä jäänyt Halonen kiehahti: "Perkele! Mä hirtän sen jätkän munista tohon lipputankoon!"
Oikuttelua? Nöyryytystä? Työpaikkakiusaamista?
Ei, vaan perusteltu reaktio epäpätevyyden edessä. Virkamiehellä oli yksi tehtävä - pitää auto paikoillaan niin kauan, että kyytiläinen ehti paikalle. Jos siinä kohdassa munii, asiasta on turha alkaa kehityskeskustelussa vetistelemään.
Halosen tapauksessa ongelma on siinä, että hänet esitetään muumimammana, jota hän ei selvästikään ole. Ja tässä, uskoisin, saatamme kerrankin olla presidentin kanssa samaa mieltä.
Eikä mennyt päivääkään ennen kuin Niinistö-keskustelussa päästiin Tuntematon sotilas -vertauksiin.
Jos haluatte ikävystyttää kuulijanne niille sijoilleen, tehkää kuten Lasse Lehtinen ja muistuttakaa siitä miten suomalaiset rakastavat vähäpuheista luutnantti Koskelaa ja ettei työpaikoilla todellakaan kannattaisi käyttäytyä kuin kirjanoppinut esikuntarotta, luutnantti Lammio.
Jatkosodan jermut ovat aivan liian toiminnallinen ja järeä vertauskuva kun puhutaan eduskunnasta ja johtamisesta.
Paljon parempi löytyy Tove Janssonin Muumilaaksosta, jota asuttavat nämä omituiset, pajattavat pyknikot. He haaveilevat suurista asioista ja puhuvat paljon, mutta eivät juurikaan käy vuorten takana katsomassa mitä siellä mahtaisi olla tekeillä.
Ongelmiakin on.
Joskus Haisuli murtautuu kellariin ja juo muumien mehut, ja toisinaan talvella on vaikea saada nukutuksi. Viime kädessä suurin uhka on kuitenkin vadelmahillon loppuminen ja siitäpä saadaankin taas aika touhotus aikaiseksi.
Matti Apunen
1
