Jos kirjallisuus on kriittistä, silloin on kritisoitavaa

11.02. - 20:32 (Luotu: 20:32)

Kirjailijat ja elinkeinoelämä kohtasivat lauantaina Siperiassa

Risto Isomäki lupaa jatkossa kirjoittaa romaaneihinsa enemmän toivoa. Siinä Henki ja elämä -kirjafestivaalin Suuren kirjallisuuskeskustelun konkreettinen tulos.

Suuri kirjallisuuskeskustelu oli totisesti otsikkonsa veroinen, ainakin aiheensa puolesta. Tarkoitus oli saattaa kirjailijat ja elinkeinoelämä yhteen – tai pikemminkin vastakkain – pohtimaan suomalaisen kirjallisuuden kuvaa maailmasta nyt. Osuuko kirjallisuuden yhteiskuntakritiikki maaliinsa vai onko se turhanpäiväistä ruikutusta?

Paneelin puheenjohtaja, Aamulehden kriitikko, kirjailija Matti Mäkelä avasi keskustelun listaamalla nyky-yhteiskunnassa puhuttavia kysymyksiä: pätkätyötä, työntekijöiden kiirettä ja uupumusta, Kiina-ilmiötä ja ilmastonmuutosta.

Mäkelä heitti ensimmäisen haasteen kirjailija Risto Isomäelle, jonka kirjat saavat potkunsa ilmastonmuutoksen karmeimmista uhkakuvista.

– Tunsin kyllä pienen piston sydämessäni, kun mietin tämän keskustelun aihetta. Olenko omissa kirjoissani liikaa keskittynyt uhkakuviin enkä ratkaisuihin?

Isomäki on huomannut, että ihmiset pitävät hänen kirjojaan pessimistisempinä kuin hän itse.

– Jatkossa yritän ehkä vähän sijoittaa sinne utopian palasia. En halua sanoa, että tilanne olisi toivoton, ilmaston lämpenemisen voi estää.

Puuttuuko putoajiltaelämänhallintaa?

Elinkeinoelämän keskusliiton työmarkkinasuhteiden apulaisjohtaja Eeva-Liisa Inkeroinen halusi muistuttaa, että kun EU-kansalaisten tyytyväisyyttä tutkittiin, Suomi vaikutti onnelliselta maalta. Yhteiskunnallista kirjallisuutta hän ei halunnut moittia ruikutuksesta, vaan lähinnä mediaa negatiivisuudesta.

Hänestä jopa pätkätyön lisääntyminen on vain median luoma ilmiö.

– Onko se myös niin, että kirjailijat kirjoittavat synkistä asioista, koska se kiinnostaa mediaa? Maailmanloppu nyt vaan on kiinnostavampi asia kuin joogaopas, Mäkelä huomautti.

Näytelmäkirjailija ja teatteriohjaaja Sirkku Peltola kokee kertovansa teksteissään tästä maailmasta. Hänestä kirjailija kirjoittaa väistämättä todellisuudesta, johon itse törmää.

– Kirjailija ei saavuta lukijaa tai teatterikatsojaa, jos teksti ei ole toden tuntuista. Jos kirjallisuus on kriittistä, niin silloin on jotain kritisoitavaa. Aina on putoajia, joilla ei ole varaa valita, Peltola latasi.

Konsultti Juhani Väkiparta totesi monien ongelmien johtuvan siitä, että Suomesta on tullut nopeasti edistyksellinen tietoyhteiskunta. Kaikki eivät ole pysyneet talouselämän vauhdissa mukana.

– Eivätköhän nämä ole kasvukipuja nämä elämänhallinnan ongelmat, mietti elämänhallintaoppaan kirjoittanut Väkiparta.

Inkeroisen mielestä talouskasvu lisää väistämättä hyvinvointia, vaikka Väkiparta kertoi OECD-maiden asukkaiden tyytyväisyysasteen laskeneen samalla kun bruttokansantuote on kaksinkertaistunut.

– Minusta on käsittämätöntä, että ihmiset eivät näe taloudellisen menestyksen ja hyvinvoinnin yhteyttä. Se on kaiken perusta tässä maassa, Inkeroinen painotti.

Sirkku Peltola halusi muistuttaa, että teollisuustyö lähtee Suomesta, samoin maanviljelys.

– Täällä tapahtuu isoja asioita. Suurten muutosten aikana ihmisiä jää jalkoihin. Nykykulttuurissa menestyminen mittaa ihmisarvon.

Onko meillä jotainvalitettavaa?

Hannu Raittila tunnustaa, että ilman muuta elämme paremmassa yhteiskunnassa kuin vaikkapa 1970-luvulla. Meillä on kuulemma jopa kaksi kertaa enemmän rahaa käytettävissämme kuin vuonna 1976.

– Olemme maailmanmestareita, ja kuitenkin on selittämätön tunne siitä, että emme voi hyvin.

Raittila löysi tilanteelle vertauksen Tuntemattomasta sotilaasta: sotamiehen ei kannata mennä valittamaan nälkäänsä – silloin vain iskettäisiin eteen läjä perusteluja, miksi hänellä ei mitenkään voi olla nälkä.

Miksi tilastoissa ilmenevä onnistumisen maailmanennätys ei tunnu realisoituvan ihmisten elämässä, pohti Raittila, ja vastasi:

– Talouden pitäisi olla vain väline, jolla tavoitellaan parempaa elämää ja onnea. Välineestä on ajat sitten tullut päämäärä sinänsä, itse tarkoitus, jolle elämä on alistettu.

Voiko kritiikkiolla lähtökohta?

Hannu Raittilan mielestä kirjailija ei voi ottaa lähtökohdakseen yhteiskuntakriittisen romaanin kirjoittamista. Kirjallisuus toki ottaa aiheita yhteiskunnan murroksista, mutta ne eivät voi olla romaanitaiteen motiivina.

– Ei se kriittisyys voi niin toteutua, että alkaa ajaa materiaalia putkeen sanoakseen jotain kiukkuista jostakin.

Raittila uskoo, että 1990-luvusta kirjoitetaan vielä monia kirjoja, mutta – kuten hänen lamaromaanissaan Pamisoksen purkaus todetaan – lamaromaania ei voi tilata.

– Ei kirjailija voi olla yhteiskuntakriittinen sillä tavalla kuin poliitikko tai media. Kirjailija voi luoda taideteoksen, jonka eräänä ominaisuutena kritiikki. Teos vain ei voi rakentua sen varaan.

Ekologisia trillereitä kirjoittava Isomäki on asiasta eri mieltä.

– Sinä määrittelet aika ahtaasti ja ehdottomasti sen, mitä kirjallisuus voi tehdä. Minusta se voi tehdä mitä tahansa se itse haluaa.

Miksi talousei voisi taantua?

Yleisöstä WSOY:n markkinointijohtaja Roleff Kråkström heitti yllättävän ajatuksen:

– Olisiko kirjallisuuden tehtävä tarjota vaihtoehtoja? Esimerkiksi jos tulee talouskriisi, olisiko se niin kamalaa, jos olisimme hetken vuoden 1998 tasolla. Miksi se on niin järkyttävä mahdollisuus?

Risto Isomäki tarttui heti syöttiin.

– Scifissähän paljon leikitään erilaisilla tulevaisuuksilla. Tosi hyvä idea, mutta en ehkä itse ehdi kirjoittaa sitä.

Raittila kysyi, miksi Suomessa lama hoidettiin niin armottomalla tavalla. Toisissa Pohjoismaissa tehtiin toisin.

– Kirjallisuus voi lähestyä tätä pohtimalla, miksi me suomalaiset olemme tällaisia kuin olemme. En oikeastaan ole muuta asiaa tuotannossani käsitellytkään.

Johanna Vehkoo