Ville, Tiia, Antti ja Kaisa Mäkelä asuvat Ikaalisten Tevaniemen kylässä talossa, joka on isä-Antin lapsuudenkoti. Keltaiseen puutaloon rakennettiin hiljattain yksi kerros lisää, jotta jokainen lapsi sai oman huoneen.

Kaisan iloinen ilmoitus kuuluu talon yläkerrasta ja saa Antti Mäkelän, 47, hymyilemään.

- Jaaha. Se onkin sitten kahden euron kauppa taas, mies toteaa hammaskeijun vierailun hinnaksi.

Kaksieurosia on kulunut tässä talossa Ikaalisten Tevaniemessä tiuhaan tahtiin, sillä kahdeksanvuotiaat kolmoset kirivät maitohampaiden vaihtumisen loppusuoraa.

Toista luokkaa käyvät Ville, Tiia ja Kaisa kasvavat juuri nyt kuin hirvet. Perheenpää ei voi kuin äimistellä, miten nopeasti vaatteet ja varusteet käyvät pieniksi.

Hiljattain Mäkelä kippasi Tevaniemen kyläkoulun käyttöön melkoisen läjän pikkulasten luistimia ja suksia.

- Kolmosperheessä kierrätys ei onnistu. Kaikkea on aina ostettava kolmin kappalein, postityöntekijänä leipänsä hankkiva Mäkelä huokaa.

Mitään muuta mies ei käy tuskailemaan ja varoittaa toisiakin: ei hänen tilannettaan tarvitse kauhistella.

Ei, vaikka Mäkelä jäi vuonna 2002 yksin juuri kävelemään opettelevien lasten kanssa.

- Turha kailottaa ja porata. Asiat nyt vain ovat näin, eivätkä ne surkuttelulla miksikään muutu, mies sanoo sellaisin äänenpainoin, ettei niihin ole kenelläkään nokan koputtamista.

Kolmoset muistavat kahdet hautajaiset.

Lasten kanssa samassa taloudessa asunut mummu kuoli kotona kolme vuotta sitten. Tilanne oli yllättävä ja dramaattinen. Yhtäkkiä kodin täyttivät ambulanssimiehet, ensivasteyksikkö ja viranomaiset.

Mummun lähtö vaikutti isän mukaan lapsiin silmiä avaavasti. He saivat jonkilaisen käsityksen siitä, mitä kuoleminen tarkoittaa. Tapaus kouraisi syvältä ja vaikutti eniten Villeen, joka oli oikein mummun poika.

Viime keväänä Mäkelän lapset järjestivät hienot hautajaiset vanhalle Viiru-kissalleen.

Viiru sai leposijan läheisestä metsiköstä. Lapset laittoivat haudalle ristin.

Oman äitinsä hautajaisissa sisarukset olivat niin pieniä, ettei muistikuvia jäänyt.

Kirsi-äiti on yhtä kuin valokuva kirjahyllyssä ja muistokivi Ikaalisten hautausmaalla. Sinne vietiin kynttilät viimeksi jouluna.

Isän mielestä lapset kyllä tiedostavat äitinsä kuolleen, mutta eivät asiaa syvemmin ymmärrä. Kun joku äidistä jotain kysyy, Mäkelä vastaa parhaansa kykynsä mukaan.

Kysymykset ovat olleet käytännönläheisiä.

Kun esimerkiksi Tiia ja Kaisa alkoivat kasvattaa pitkää tukkaa, he ihmettelivät äidin puoleen selkään asti ulottuneita hiuksia.

Tyttöjen juttuja tyttäret saavat opetella tukiperhevierailuillaan kerran kuukaudessa.

Mäkelä sanoo, että kaksi vuotta sitten läheisestä Kovelahden kylästä saatu tukiperhe on heille kaikille huippujuttu. Perheen äiti hoiti kolmosia jo pienenä, ja välit ovat sitä perua läheiset.

- Tukiperheessä tytöt saavat laittaa kynsilakkaa ja oppia vähitellen muitakin naisten asioita. En minä osaisi niissä asioissa opastaa.

Tukiperheen äiti on yksi niistä vapaaehtoisista, jotka tulivat Antti Mäkelän avuksi hänen jäätyään kolmosten yksinhuoltajaksi.

Ilman Tevaniemen kyläläisten, lasten kummien, molempien vanhempien työtovereiden sekä Kirsi-äidin lentopallo- ja kuorokavereiden apua Mäkelä ei olisi selvinnyt. Hän sai apua myös Ikaalisten kaupungin kotiavulta sekä Mannerheimin Lastensuojeluliitolta.

- Ei auttanut lamaantua. Piti mennä heti eteenpäin. Vaipanvaihtoa, ruuanlaittoa, syöttämistä, pyykinpesua, hoivaa monenlaista liki kellon ympäri. Talkoojengiä tuli aina avuksi, kun pyysin. Sitä kesti puolitoista vuotta siihen asti, kun kolmoset menivät päiväkotiin, Mäkelä muistelee.

- Tuntui hirveän hienolta, kun ihmiset auttoivat. Siten saatiin alku lähtemään hyvin.

Mäkelä on onnistunut urakassaan ihailtavasti. On, vaikka myöntääkin joskus yön tummina hetkinä yhä miettivänsä, miksi juuri hänelle kävi niin kuin kävi.

- Elossa ja tervejärkisiä ollaan. Sitä on vaan menty ja tehty, mitä kulloinkin tarvitsee. Asiat voisivat olla hullumminkin. Minulla on kolme kivaa, tervettä lasta ja itsekin voin hyvin.

Ville, Tiia ja Kaisa ovat avoimia, mukavia muksuja, joihin on helppo ihastua. Lapsilla on kauniit käytöstavat ja mutkaton suhde vieraisiin. Mäkelä itse suostuu kehumaan heitä sen verran, että sanoo lasten olevan kilttejä ja uskovan kerrasta, mitä hän sanoo.

Kolmikosta näkee, kuinka hyvää lapselle tekevät rajat antava kasvatus, turvallinen kasvuympäristö, kiva kyläkoulu, reipas ulkoilmaelämä ja iskän tekemä perunamuusi, joka on maailman parasta.

Tai turvallinen ja turvallinen. Taksi hakee lapset aamuisin kotipihasta kouluun, koska lähistöllä on nähty susi.

Mäkelöiden koti sijaitsee 30 kilometrin päässä Ikaalisten keskustasta ja 69 kilometrin päässä Tampereen yliopistollisesta sairaalasta.

Jälkimmäisen matkan Antti Mäkelä ajoi 2000-luvun alussa niin monta kertaa, että muistaisi Viljakkalan kautta kulkeneen oikoreitin vaikka unissaan.

Elokuussa 2001 Mäkelän pariskunta ajeli hääjuhliin. Kolmoset olivat tuolloin neljän kuukauden vanhoja.

- Kirsi sanoi menomatkalla, että hänellä tuntuu kaulassa jokin patti. Se oli ärhäkkä imusolmukesyöpä. Ensimmäinen sytostaattihoitojakso ei tehonnut. Toinen auttoi niin, että talvella 2002 patti oli pienentynyt merkittävästi. Samana keväänä tauti riehaantui uudestaan. Leikata ei voinut, Antti Mäkelä kertaa tapahtumia.

Kolmosten huhtikuussa olleita yksivuotispäiviä juhlittiin vähän myöhässä kesäkuussa.

Heti juhlien jälkeen Mäkelät ajoivat sairaalaan kuulemaan, mitä tohtorilla on sanottavaa.

Kaikki tiet oli käyty. Lääketieteen keinot olivat loppuneet. Elinaikaa vähintään kolme kuukautta.

Pariskunta päätti mennä naimisiin. Heidät vihittiin todistajien läsnäollessa seurakuntakeskuksessa 22. heinäkuuta. Kirsi Mäkelä oli tuolloin jo niin huonossa kunnossa, ettei päässyt omin voimin ylös alttarilta.

Jokainen vakavasti sairaan läheinen tietää, ettei mikään ole tuskallisempaa kuin seurata voimattomana vierestä. Kun tekisi ihan mitä vaan, jos pystyisi jotenkin auttamaan.

Antti Mäkelä ei voinut vaimonsa loppuaikoina tehdä muuta kuin pitää kädestä. Hän muistaa pariskunnan puhelleen jotain perheen pärjäämisestä äidin kuoleman jälkeen, mutta tilanteen lopullisuudessa oli siihen aikaan vielä liikaa sulattelemista.

- En halunnut hyväksyä, että minulle voi käydä näin. Itsellä oli jokin kummallinen usko, että kyllä tämä tästä vielä. Järki sanoi totuuden, mutta tunteet eivät ehtineet siihen totuuteen mukaan.

Elokuun ensimmäisenä päivänä 2002 Mäkelä lähti ajelemaan sairaalasta kotiin vain hetki ennen vuorokauden vaihtumista.

- Tulen uudestaan huomenna, hän lupasi yön selkään lähtiessään.

Kirsi Mäkelä kuoli 2. elokuuta aamukolmelta. Hän oli 41-vuotias.

Vihkimisestä oli vain yksitoista päivää. Tohtorin arvioima kolme kuukautta ei täyttynyt.

- Kirsi ja henkilökunta taisivat tietää minua paremmin, kuinka lähellä lähtö oli. Kirsi oli kolmen hengen huoneessa, ja sinä viimeisenä iltana hänen vuoteensa ympärille vedettiin sermit.

Antti Mäkelän tunteet eivät ehtineet mukaan vielä hautajaisiinkaan.

- Suljin itseni ulkopuolelle koko tilanteesta. En vieläkään uskonut, että tapahtunut oli totta. En muista hautajaisista mitään. Kaikki oli yhtä sumua ja usvaa. Pystyin lukemaan jäähyväissanat kukkia laskiessani: Suurin suru on sanaton. Kirsin siunasi sama pappi, joka meidät oli vähän aiemmin vihkinyt.

Marttaliiton kotisivut koituivat arjen askareissa Antti Mäkelän pelastukseksi.

Martoilta hän nappasi niin hyvät pyykinpesuneuvot, että on koko aikana onnistunut kutistamaan miniatyyriksi vain yhden pipon.

Ruuan laittamisen mies opetteli aivan alusta. Työkavereiden neuvojen lisäksi avuksi tulivat taas Marttaliiton sivut.

- Nyt osaan jo tehdä yhtä ja toista. Ei mitään chateaubriandia, mutta hyvää kotiruokaa kumminkin.

Mäkelä kuvaa itseään jalat maassa olevaksi tyypiksi, jonka luonteen särmät elämä on tasoittanut. Hänen henkireikiään ovat hirvimetsällä käynti ja metsätyöt.

Tyhmin kysymys, mitä Mäkelän tilanteessa olevalle miehelle voi tehdä, koskee uutta emäntää. Kaikki sitä kysyvät, kuka enemmän tai vähemmän hienotunteisesti.

- Ei uusi emäntä ole kaupan hyllyltä otettavissa, Mäkelä puuskahtaa.

- Missä ihmeen välissä ketään löytäisinkään. Viime syksynä kävin kerran Ikaalisten kylpylässä, mutta olin jo iltakymmeneltä takaisin kotona. Kun ei iske, niin ei. Tykkään olla kaikessa rauhassa kotona.

Antti Mäkelän suurin toive on, että hän "saisi lapset aikuisiksi ja omille jaloilleen terveinä, oppineina ja täysjärkisinä".

- Kyllähän tässä vielä sarkaa piisaa, hän toteaa ja alkaa tottuneesti valmistaa jauhelihakastiketta päivällistä varten.

Marjaana Karhunkorpi