Toinen tammikuuta Aamulehden yleisönosastolla julkaistiin tekstiviesti, jonka lähettäjä, nimimerkki Palelevat jalat, etsi itselleen epätoivoisesti huopatossuja. Hän pyysi puhelinnumeroonsa vinkkejä ostopaikoista, koska perinteisiä jalkineita ei ollut löytynyt mistään. Tammikuun viidentenä julkaistiin vielä saman lähettäjän toinen tekstari, jossa korjattiin ensinäppäilyllä pieleen mennyt puhelinnumero. Asia oli ilmeisen tärkeä.

Lopulta 9. tammikuuta palstalle ilmestyi saman tekstaajan uusi nimimerkki Lämpimät jalat. Viestissä kiitettiin lukuisista yhteydenotoista ja löytyneistä huopikkaista.

Miksi tarvitsit huopikkaat, Liisa Suominen Mouhijärveltä?

- Jalat palelivat aina. Kauhea kärsimys. Olivat kuin jääkalikat. Kolme pässinpökkimää sukkaa piti olla jalassa päällekkäin, vaikka pirtissäkin on 19-23 astetta.

Montako soittoa tuli?

- Karkeasti arvioiden soittoja tuli ehkä viisi ja tekstiviestejä toinen mokoma. Joka ainoa ehdotti omaa paikkaansa.

Millaiset tossut ostit?
- Harmaat, joissa on kumipohja. Ne löytyivät Tampereelta Kauppahallista. Ne maksoivat 125 euroa. Vaikka olisivat maksaneet silkin tilkkuja, niin varmasti olisin ostanut. Myyjäkin kysyi, oletko sinä se, joka niitä huopatossuja lehdessä kuuluttaa. Hän kehui, että minusta puhuu nyt koko kaupunki.

Miten olet viettänyt talvea?

- En mitään muuta kuin pirtillä ollut. Olen eläkeläinen. Maaliskuussa täytän 63.

Uskotko siihen, että kaiken saa, kun uskaltaa vain toivoa?

- Uskon kyllä. Huopatossut todistivat sen.

Mitä toivot seuraavaksi?

- Mitä tässä vanha eläkeläisämmä enää muuta toivoisi kuin että jalat pysyvät lämpiminä? Autokin on sellainen, että riittää lopuksi elämää. Naapurin Toinin kanssa aloitin sauvakävelyn vuosi sitten, se sitten jäi. Olenkin ajatellut, että nyt täytyy Toinille soittaa ja sanoa, että sauvotaan taas. Se on nyt vähintä mitä voi toivoa, kun jumpat ja lentopallokin jäivät muutama talvi sitten.

Kirsikka Otsamo