Seinäjoen seurakunnan kirkkoherra antoi luvan kuvata Extreme Duudsoneita Lakeuden Ristissä, "kunhan eivät konhota liikaa". Konhottaminen tarkoittaa eteläpohjanmaan murteella lasten leikkimistä tai pelleilyä, joka menee vanhempien mielestä hieman liian pitkälle. Katso lisää kuvia Extreme Duudsoneista täältä >>>

Kiiii-teeetty oool-koooon häään.

Extreme Duudsonit istuvat puvut päällä Lakeuden Ristin penkillä sievässä rivissä. He veisaavat. Hieman epävireisesti kylläkin, mutta yhtä lailla komeasti. Kirkon seinät kaikuvat säveliä takaisin niiden tulosuuntaan.

Tulipahan sekin sitten todistettua: Herran huoneessa jokainen rauhoittuu. Myös Duudsonit, jotka omassa tv-sarjassaan käyttäytyvät kuin pannullisen kahvia juoneet ylikasvuiset ADHD-lapset.

Virsikirjat käsissään Duudsonit eivät muistuta ruudussa riehuvia temppuilijoita. Kasvokkain kaikki neljä ovat ystävällisiä, vilpittömän hauskoja ja rauhallisia.

Sellaisina minä heidät muistinkin.

Syntymäpäiväkortissa lukee Hyvää syntymäpäivää Laura XIV. Toiselle puolelle on piirretty tytön hahmo. Sain kortin kymmenen vuotta sitten Jarno Laasalalta. Säilytin sitä päiväkirjani välissä.

Seinäjoki on sen verran pieni paikka, että kaikki tietävät toisensa. Meilläkin on Duudsoneiden kanssa paljon yhteisiä tuttuja.

Muistan nuoruudestani Jukka Hildénin, laihan kaljun pojan, jonka sisäsyntyisiä show-miehen elkeitä Yhdysvalloissa vietetty vaihto-oppilasvuosi vain vahvisti. Muistan Hannu-Pekka "HP" Parviaisen, uskonnonopettajan ja papin pojan, joka tervehti aina iloisesti, kun tuli kadulla vastaan.

Ja muistan Jarno "Jarppi" Leppälän, joka kuukautta ennen ylioppilaskirjoituksia menetti oikean käden peukalonsa ja joutui opettelemaan kirjoittamaan vasemmalla kädellä.

Muistan myös nähneeni poikien varhaisia videoita. Niissä hypitään volteilla järveen ja poljetaan polkupyörää, jonka tarakkaan on kiinnitetty Thunder King -pommeja. Poliisitkin saapuvat muutaman kerran paikalle rauhoittelemaan tilannetta.

Kaikille tuttua nuorten poikien pelleilyä, josta Duudsonit onnistuivat jalostamaan koko kansan tv-viihdettä.

Nyt Jarno Laasala ajaa työmatkansa Jaguarilla ja Jukka Hildén reippaan kokoisella maastoautolla.

Tosin Laasalan Jaguarin keskuslukitus toimii vain, kun auto on käynnissä, ja Hildénin auto näyttää sisältä siltä, kuin siellä olisi asuttu koko kevät.

- Älä säikähdä, jos siellä on hieromasauva takapenkillä, Hildén varoittaa, kun kampean autoon.

Hildén kääntää maasturinsa rattia.

Taistelen turvavyötäni kiinni, kun auto jo pomppii alas töyssyistä Jouppilanvuoren rinnettä. Jännittää. Haluan päästä alas ehjin nahoin.

Koska Seinäjoen lakeuksilla ei ole mäkiä, kaupunginisät pystyttivät 1970-luvulla oman nyppylänsä ja nimesivät sen vuoreksi. Eteläpohjalaista suuruudenhulluutta kai.

Täältä Duudsoneiden taival alkoi.

Jouluaattona vuonna 1991 viidesluokkalainen Hannu-Pekka sai joulupukilta Crazy Banana -merkkisen lumilaudan. Hullun banaaninsa kanssa hän lähti valloittamaan Jouppilanvuorta.

- Muistan, että HP laski hemmetin hyvin, vaikka sillä oli ihan paska lauta, Laasala muistelee.

Nyt nelikko seisoo vuoren huipulla ja katselee alas. Aika vaatimattomaltahan se tuntuu, vaikka huipulla vähän tuuleekin. Alvar Aallon suunnittelema Lakeuden Risti siintää horisontissa.

Jouppilanvuoren laskettelurinteessä porukan ystävyys tiivistyi. Duudsonit kärsivät kolhunsa yhdessä, nauroivat niille yhdessä ja myöhemmin myös kuvasivat ne yhdessä.

Duudsoneiden kertomuksen ytimessä onkin se, ettei nelikkoa keksitty erikseen. He ­eivät ole mikään tv-maailman vastine levy-yhtiön kasaamalle poikabändille.

Laasala painottaa, että ihmisiä viehättää juuri porukan aitous, ja sen on pakko säilyä.

- Jos se menetetään, Duudsonit eivät ole enää Duudsonit.

Pääsemme Jouppilanvuoren juurelle.

Hildén kurvaa maasturinsa toisen tärkeän seinäjokelaisen maamerkin, Provinssirockin päälavan, taakse. Duudsoneille festivaali on nuoruudesta asti ollut virallinen kesän aloittaja. Myös viime viikonloppuna nelikko vilahteli yleisön joukossa.

Ennen mentiin pummilla sisään. Kolmas­luokkalaisena Leppälä tienasi hyvät rahat ­keräämällä alueella isompien festari­kävijöiden tyhjentämiä pulloja. Nyt nelikko saa ilmaiset rannekkeet.

Duudsoneista on kasvanut julkkiksia. Sitä ei ehkä olisi uskonut alkuvuosien Duudson-pätkistä. Niissä on aimo annos Laasalan mainitsemaa aitoutta ja rosoisuutta, jota paraskaan käsikirjoittaja ei olisi voinut keksiä.

Ensimmäisissä studio­juonnoissa kaikki neljä istuivat sängyllä, taustallaan puhallettava kumivene ja Stiga. Laasala napsautti rakennustyömaatienesteillään ostamansa kameran päälle: "No niin jätkät, nyt kaikki sanoo ensin vaikka oman nimensä."

Siitä se lähti: "Moi, mä oon Jukka, mä oon Jarppi, mä oon HP, mä oon Jarno ja me ollaan Extreme Duudsonit ja tämä on uudentyylinen urheiluohjelma. Me tehdään hulluja temppuja, joita ei kannata kokeilla kotona."

Sittemmin Hildénistä ja Leppälästä tuli studiojuontojen parivaljakko.

- Eikä noiden suhteeseen ole sitten muita mahtunutkaan, Laasala nauraa.

Kaksikko juontaa nykyäänkin suurimman osan Duudson-pätkistä ja he ovat eittämättä nelikon tunnetuimmat jäsenet.

Mutta muutosta on ilmassa. Kesäkuun alussa Parviainen ja Laasala käynnistivät oman juontajauransa kunnon rytinällä - Kurikassa järjestetyillä Haku Päällä -parinhakufestivaaleilla.

Paikallislehti uutisoi, miten "Duudsoneista tutut Mape Paavelainen ja Jarmo" viihdyttivät juhlakansaa.

Kunniakas alku, täytyy myöntää. Ehkä seuraavalla juontokeikalla nimetkin menevät oikein.

- Me ollaan Jukan kanssa jouduttu polkemaan hintoja, kun nämä kaksi ovat tulleet osingoille, Leppälä nauraa.

Olisiko tässä ainesta kunnon kahtiajakoon? Repiviin riitoihin ja kateuteen? Ei ehkä kuitenkaan.

Hildén muistuttaa, että Duudsonit ovat nousseet julkisuuteen kivistä polkua pitkin. Ystävyys on pysynyt ennallaan, kun nelikosta ei ole revitty "yhdessä yössä tähdeksi" -materiaalia suoraan Seiskan kanteen.

- Ei oikein tähän mennessä ole ollut sellaista, mikä olisi voinut nousta hattuun, Parviainen miettii.

- Paitsi tuo teidän Kurikan-juonto, Hildén lisää räkättäen.

Duudsonit itse väittävät, että pohjalainen kotikasvatus pitää heidän jalkansa tukevasti maan pinnalla.

Itse veikkaisin olosuhteita. Tähden elkeet eivät oikein sovi Seinäjoen Soukkajoelle, missä nelikko nyt seisoo entisen Duudson-­ranchinsä edessä - tai sen, mitä siitä on jäljellä. Viime vuonna vuokrattu maatila räjähti kuvauksissa.

Jäljellä on kivijalan reunat ja puisia ovia.

Pohjanmaalla kuvaaminen on nelikolle itsestään selvää. Nykyään he kuvaavat Ylistarossa, noin 25 kilometrin päässä Seinäjoen keskustasta.

Kotiseudulla on helppoa. Hildénin mukaan paikalliset ymmärtävät Duudsoneiden poikamaisen vilperi­meiningin.

- Nykyään voi mennä kysymään Citymarketin kauppiaalta, saisiko niitä ostoskärryjä lainaan. Aikoinaan käytiin varastamassa ne niin, että meillä oli Saabin perässä pressulla peitetty peräkärry. Joku kävi vuoron perään vetämässä asiakkaiden pihalle jättämät kärryt pressun alle, ja ne piilotettiin metsään odottamaan seuraavia kuvauksia, Laasala muistelee.

Duudsonit toimivat yhä samalla periaatteella kuin alkuvuosina, puitteet ja budjetti vain ovat paisuneet. Kun ennen kaikki tehtiin nelistään, nyt paikalla on kaksi tai kolme kuvaajaa, yksi still-kuvaaja ja muutama järjestäjä.

Nykyään on varaa ostaa mopoja ja mönkijöitä kuvausrekvisiitaksi. Laasala kuitenkin ­vakuuttaa, että kuvauksissa ideat ovat yhä tärkeimpiä.

- Ettei se olisi sitä, että romutetaan vain mahdollisimman paljon autoja, vaikka budjettia onkin.

- Me pyritään siihen, ettei puitteiden kasvaminen muuttaisi kuvaamista pätkääkään, mutta kyllähän sen varmaan jokainen tiedostaa, että nyt tehdään jotain isompaa kuin ennen.

Isompaa todellakin. Duudso­neiden jaksoja voi seurata 45 maassa. Laasalan, Hildénin ja Leppälän kolmistaan omistaman tuotantoyhtiö Rabbit Filmsin liikevaihto on parhaimmillaan pyörinyt miljoonan euron kieppeillä.

Tuotantoyhtiön kylkeen on perustettu oheistuotteista vastaava Rabbit Merchandising. Nyt ruudussa näkyvät jaksot on kuvattu oheistuotteilla saaduilla rahoilla.

Koko nelikko on kuin kävelevä mainos itsestään. Kaikki pukeutuvat Duudsonit-brändiin kuuluviin Jussi-paitoihin ja asusteisiin, ja puhuvat leveää eteläpohjanmaan murretta - ehkä jopa hieman liioitellun leveää.

Joskus se ärsytti. Eteläpohjalaisuus kun on paljon muutakin kuin Prismasta ostettuja Isäntä-lippiksiä.

Mutta toisaalta, mitä sitten? Ovatpahan pärjänneet.

Kouhottavien pojankoltiaisten sijasta Duudsoneita voikin ajatella suomalaista tv-historiaa tehneinä itsenäisinä menestyjinä, jotka ovat puskeneet hartiavoimin eteenpäin ja uskoneet unelmaansa.

- Äiti jaksoi suunnilleen vuoteen 2003 asti kysellä, että mites koulu. Viiteen vuoteen ei ole enää kysellyt, Laasala toteaa.

Äidillä olisi korvissa pitelemistä nyt, kun Laasala huojuu kauppakeskus Torikeskuksen pihassa ison peltitynnyrin sisällä samalla kun Leppälä hakkaa tynnyrin kylkeä paksulla puukalikalla. Meteli sinkoilee ympäri pihaa viereisen tyhjän suihkulähteen reunoista.

Live hard, live your dream.

Niin on tatuoitu Jukka Hildénin käsivarteen. Lause sopii kantajalleen. Hildén olisi kommentteineen täydellinen päähenkilö "näin elät unelmaasi" -opetusfilmille:

"Sekuntiakaan en ole katunut."

"Onhan tämä ollut ihan mieletön unelma."

"Homma pitää viedä maailmalle sydämellä."

Nyt Hildénin tatuointia ei näe kokonaan, sillä sitä peittää kipsi. Pari viikkoa aikaisemmin Hildén mursi ranteensa, kun hän hyppäsi benji-hypyn tynnyrikasan läpi ja pisti viime hetkellä kätensä eteen suojaksi.

Tapaturmat ovat osa Duudson-unelmaa. Kaikkien luita ja ytimiä kolottaa, ja nytkin voltin pystyy tekemään vain Parviainen. Onni on, että pystyy.

Yhdessä viime kesänä kuvatuista, nyt televisiossa esitettavistä jaksoista, Parviaiselle oli käydä huonosti. Kaksi autoa oli asetettu katot vastakkain. Alimmainen auto ajoi nokka edellä betoniläjään. Tarkoitus oli, että ylempi auto lennähtäisi törmäyksen voimasta renkailleen.

Pieleen meni.

Auto lensi voltilla katolleen ja meni täysin ryttyyn, Parviainen sisällään. Auton tömähdettyä maahan Parviainen veti päänsä vaistomaisesti sivuun. Muutaman sekunnin kuluttua auton katto paiskautui sisään.

Parviainen sanoo nyt, ettei hän ehtinyt pelätä.

- Jonkin aikaa olin paikoillaan ja sitten aloin kokeilla, löydänkö joka raajan. Löytyiväthän ne.

Vaikka kuinka yritän pitää mieleni avoinna, se käy väkisinkin mielessä: umpihullujen hommaa.

- Itse kullakin on paikkoja mennyt hajalle. Ei tässä aivan niin ketterä olo ole, kuin oli vielä jokin aika sitten. Mutta jotenkin se ei vaan estä yrittämästä, Leppälä sanoo.

Duudsonit ahdetaan helposti sekopäiden muottiin: typeriä, lapsellisia, hengellään leikkiviä pellejä. Kasvaisivat aikuisiksi, tiukkapipoisimmat sanovat. Huonoja roolimalleja nuorille, huolestuneet kasvattajat säestävät.

- Mielestäni se on vähän kaukaa haettua. Ei me kuitenkaan olla mitään missejä, jotka ovat täällä maailmaa parantamassa. Jokainen saa pitää ihan itse huolta omien lastensa kasvatuksesta, Jukka Hildén kuittaa.

Edes murtuneiden jalkojen ja verellä täyttyvien keuhkojen pelko ei estä poikia jatkamasta. Mutta onko sellaista temppua, jota Duudsonit eivät suostuisi tekemään?

- Onhan se raja johonkin vedettävä, Leppälä miettii.

- Jos tiedät, että edessä on satavarmasti hengenlähtö, eihän sellaiseen lähde kukaan mukaan. Junnuilta tulee ehdotuksia, että käykää hyppäämässä sateenvarjon kanssa Olympiastadionin tornista trampoliinille ja siitä voltilla mönkijän päälle, Leppälä jatkaa.

- Ei me lähdetä tekemään sellaisia temppuja, joissa tarkoituksella pelkästään satutetaan toista. On siistiä tehdä temppuja, joista tulee onnistumisen elämys ja jotka saavat adrenaliinin pumppaamaan, Hildén lisää.

Hän myöntää, että adrenaliini on kuin huumetta.

- Sitä on niin fiiliksissä lähdössä tekemään temppua. Se tunne vain on jotain sellaista, ettei sitä ihan heti muuten saavuta. Kaikki se jännitys, ja miten kokonaisvaltaisesti se ottaa haltuun.

Torikeskuksen pihassa peltitynnyrin kolina on loppunut. Nyt Parviainen heittää tikkaa maalitauluun, jonka ­Leppälä on piirtänyt tussilla mahaansa.

Touhua katsellessa tulee jotenkin levollinen olo. Duudsonit ovat elementissään, ja juuri sellaisia, millaisina katsojat heidät ruudusta tuntevat.

Eivät ehkä ihan omien muistikuvieni mukaisia, mutta Duudsoneita henkeen ja vereen.

Ja onhan se hauskaa, kun tikka uppoaa Leppälän mahaan.

CV

Extreme Duudsonit: Jarno Laasala, Jukka Hildén, Jarno "Jarppi" Leppälä ja Hannu-Pekka "HP" Parviainen.

Ura: Ensimmäiset jaksot MoonTV:llä ja Nelosella vuonna 2001. Ovat kuvanneet neljä suomenkielistä ja kaksi kansainvälistä kautta sekä yhden elokuvan. Kuvaavat tällä hetkellä Ylitarossa kolmannen kansainvälisen kautensa jaksoja, jotka esitetään keväällä 2009 Subilla.

Lemmikit: Possu Britney ja nyt kuvattavien jaksojen uudet tulokkaat, kilipukit Frankenstein ja Cinderella.

Oho: HP Parviainen on valmistunut kasvatustieteiden maisteriksi ja opettaa ala-asteella Seinäjoella.

Laura Kangasluoma
Kuvat: Juha Harju