Vaikka Tähkä ei enää asu Pohjanmaalla, kotimaakunta ja maaseutu eivät pääse bändiltä unohtumaan. Bändi pitää aina touko- ja elokuut vapaata, jotta yksi jäsenistä ehtii hoitaa peltonsa.

Lauri Tähkän mielestä suomalaiset ovat edelleen junttihenkisiä ja maaseutua rakastavia. - Jos näin ei olisi, niin miksi ihmeessä helsinkiläiset lähtisivät joka viikonloppu kauhealla kiireellä mökeilleen. Kyllä ihmisillä edelleen on jonkinlainen suhde maaseutuun.

Vanhassa kansanlaulelmassa sanotaan "Ei saa laulaa Rannanjärvestä, Rannanjärvi on kuallut", mutta Tähkä on eri mieltä. - Juuri siitä pitää laulaa, ja kertoa, mitä on tapahtunut.

Kuvitteleeko hän olevansa yksi häjyistä?

Onko miehen tutustuminen pohjalaisiin juuriinsa mennyt hieman liian pitkälle?

Huoli on turha. Suositun Lauri Tähkä ja Elonkerjuu -yhtyeen laulaja ja lauluntekijä on vain ristuksen kiinnostunut Pohjanmaasta, kuten hän itse sanoisi. Hän haluaa nähdä paikan, josta yksi suurimmista häjyistä, Matti Haapoja, karkasi neljä kertaa ja jossa hän lopulta hirttäytyi.

Onhan hän tutustunut muihinkin eteläpohjalaisten historiaan liittyviin paikkoihin ja asioihin. Isontalon Antin ja Rannanjärven vangitsemiskuvista tutut kahleet Tähkä näki jo lapsena Alahärmässä kotiseutumuseossa.

- Kai se Rannanjärven töllikin oli vain kivenheiton päässä isäni lapsuudenkodista, mutta en silloin alle kymppivuotiaana tajunnut, kuka Rannanjärvi oli.

Rannanjärven haudalla Tähkä epäilee käyneensä joskus lapsena. Tuttuja ovat myös nuijasodan päällikön Jaakko Ilkan muistomerkki Ilmajoella ja useat Pohjanmaan kuvauspaikat, joita koko bändi on käynyt keikkamatkoilla bongaamassa.

Rannanjärven selliin ei kuka tahansa pääse. Sielläkin Tähkä on ehtinyt käydä.

Vaasan vankila keväällä 2007. Jo vuosia sitten vankilan sosiaalityöntekijät ovat välittäneet bändille vankien toiveen vierailusta. Aikataulu on kiireinen, eivätkä kaikki bändin jäsenet innostu vankilakeikasta.

Keväällä aikataulut loksahtavat. Tähkä astelee vankilan kirkkoon serkkunsa Lenni Paarman kanssa. Molempia jännittää, sillä tällä keikalla ei voi huudella "Mikä fiilis" ja "Missä jatkot", eikä ole varmuutta, saako yleisöltä mitään palautetta. Taputtaako kukaan?

Tähkä laulaa laulamasta päästyään ja Pohjanmaan vangit tuijottavat eleettöminä. Vain poskia pitkin valuvat kyyneleet kertovat, että esitys vakuuttaa.

Yleisö toivoo encoreksi Ihana impi -kappaletta. Sitä, jossa lauletaan: Vaikka vietääs mua linnasta linnahan, niin älä sinä tyttöni sure. Vielä karkureissultanikin sua kattomahan tulen.

Keikan jälkeen Tähkä kirjoittaa nimmareita levyihin ja jotkut kertovat käyneensä siviilissä ollessaan keikoilla. Sitten seuraa vielä suurempi yllätys.

Vankila on säästänyt Rannanjärven sellin. Luukun, niin kuin Tähkä asian ilmaisee.

Siellä saa jälleen hyvä kosketuksen historiaan.

- Kylymä Rannanjärvellä on siellä ollut. Karua elämää, eikä nykyisenkaltaisia ihmisoikeuksia ole ollut. Syystähän hän siellä on ollut, Tähkä pohtii.

Nyt puukkojunkkari Haapojan selli kiinnostaisi. Lupaa Kakolaan tutustumiseen ei anneta, mutta onneksi teuvalaisen Tähkän nykyiseltä asuinseudulta, Turusta, löytyy muitakin vankilahenkisiä paikkoja.

- Se Rannanjärven luukku oli karumpi, Tähkä tuumaa Turun linnan vankilatyrmään tutustuessaan ja muistuttaa samalla, ettei mitenkään ihannoi häjyjen elämää. Historia ja useissa kansanlauluissa esiintyneiden henkilöiden taustat vain kiinnostavat.

- Häjythän olivat sen ajan syrjäytyneitä. Kun vanhin veli sai torpan, muiden veljesten oli elätettävä itsensä jotenkin ja osa päätyi ryöstämään sikoja ja viljaa. Kyllä niitä häjyjä varmasti peljättiin. Kovia aikoja, mies huokailee.

Tähkä tietää häjyistä enemmän kuin moni peruspohjalainen. Hän kuvailee vuolaasti Rannanjärven ja Isontalon Antin ryöstöstrategiaa ja kertoo oman sukunsa historiasta löytyvän paljon kauheampia tarinoita häjyistä kuin Toivo Kuulan keräämistä kansanlauluista tai Samuli Paulaharjun Härmän aukeilta -kirjasta.

Tähkä uskoo, että luonto ajaa jokaisen jossain vaiheessa tutkimaan juuriaan.

- Ennen kuolemaa se vaihe tulee, Tähkä viljelee pohjalaista huumoria ja virnistää suunsa vinoksi.

- Kai oon seestynyt, kun tuo vaihe on ollut jo pitkään käynnissä, 33-vuotias lauluntekijä pohtii.

Vai olisiko syy siinä, ettei Tähkälle tuputettu lapsena kotiseuturakkautta?

- Eihän pohjalaisuus tosiaan olis nuorempana kiinnostanut, jos vanhemmat olis pakottaneet. Mut ihan omaehtoisesti nuorisoseuran kellarissa tätä tehtiin, Tähkä muistelee ja toteaa, ettei hänellä koskaan ole ollut edes Etelä-Pohjanmaan kansallispukua.

- Liivin teetin itselleni bändin alkuaikoina. Se sitten katosi jonnekin ja kun aloin kysellä, selvisi, että basistimme, vanha pesukoneenkäyttäjä Antero Naali, oli laittanut sen koneeseen. Olikohan vähän kitsahtanut, Tähkä virnistää taas ja siniset silmätkin nauravat.

Mutta palataan niihin Kuulan sanoihin ja Paulaharjun teksteihin. Ne ovat olleet Tähkälle lähde omien juurien etsintään.

Tutustuminen alkoi, kun lapsuudenystävän Simo Ralli ehdotti Lapuan Spelit -kisaan osallistumista. Kilpailussa piti säveltää uusiksi jokin eteläpohjalainen kansanlaulu.

Poikien tekemällä Niin kauan minä tramppaan -laululla irtosi kisan voitto, ja samalla tiellä ollaan yhä.

Vaikka kirjojen tekstit ovat vanhoja, eivät ne Tähkän mukaan ole vanhentuneita.

- Kuunteles vaikka tätä. Eikö tää olekin ihan nykypäivästä: Eikä ne poijat tyätä viitti teherä maanantaina kun on viinakohomelos, ja unikin viälä painaa. Tiistaina poijat sanoo piru kun o pitkä viikko, kun tuli uusittua tua rakkauren liitto, Tähkä lausuu ulkomuististaan.

Menneisyyden vanki? Sekö Tähkä on? Mies, joka elää kiinni historiassa?

Pohditaanpa. Väitettä tukee vankka eteläpohjalaisuuden ja sen lauluperinteen tuntemus ja hyödyntäminen. Bändin laulut on tehty vahvasti murteella ja ne kertovat usein piioista, rengeistä, pontikankeitosta, häjyistä, vallesmanneista ja muista muinaisilta tuntuvista asioista. Lauluissa on sanoja ja ajatusmaailmaa, joiden luulisi jo unohtuneen: Herraan päivillä päätetty on, että komia se naira pitää tai meit on täs kolme komiaa, sinä ja minä ja me kaks kaharestaan.

Tähkä pyörittelee päätään. Hän toteaa, että aikaisemmin laulut pohjautuivat vahvasti Kuulan ja Paulaharjun kansanrunoihin, mutta nyt tekstit ovat pääosin omia. Asenne ja murre ovat samaa kuin aikaisemmin.

- Tappo- ja uholaulut on meiltä varmasti laulettu. Ollaan siirtymässä heinäfällyjen alta Marimekko-lakanoiden alle puutarhatonttuina makaamaan. Ei näissä lauluissa mistään vaaleanpunaisesta parisuhteesta kerrota, vaan sellaisesta kuin pariskunnalla on perunanmultauskonetta vetäessä. Siinä ei naura kukaan, kuten ei verkkoja laskettaessakaan, mies kuvailee.

Vaikka Tähkä tietää bändin uudistavan kansanperinnettä ja keksivän uusia murreilmaisuja, Tähkä kiistää olevansa mikään Lönnrot, eikä hän yllä veikkohuovismaiseen sarkasmiinkaan vaikka kuinka yrittäisi. Tähkä väittää olevansa molempiin liian tyhmä. Itse asiassa Tähkä sanoo, ettei häntä kannata kutsua edes muusikoksi, sillä se olisi väärin oikeita muusikkoja kohtaan.

- Mä en tunne edes niitä kaikkia pallukoita, siis niitä nuotteja. Meidän bändistä vain Johanna osaa soittaa. Mä opettelin kitaran soiton, koska olin kateellinen, kun Lenni opetteli. Rumpuja opeteltiin soittamaan Whitesnaken Slide it in -levyn tahdissa muoviämpäreihin ja patsasteltiin äidin kylpytakki päällä peilin edessä ja oltiin rokkitähtiä. Meidän soittotaitomme on edelleen teinipojan tasolla, mutta yhdessä bändi kuulostaa jo vähän joltakin.

Hetkinen hetkinen. Missä on se pohjalainen itsevarmuus ja uho, joka nahkahousuisesta Tähkästä huokuu lavalla? Missä on se rehentely, joka tekee pohjalaisesta pohjalaisen?

Poissa.

- Uholla peitetään huonoa itsetuntoa, ja todellisuudessa kaikki ovat mammanpoikia. Mieluummin nauramme itsellemme, kuin yritämme olla jotain muuta kuin olemme. Lavalla sitten esiinnytään, Tähkä kuittaa.

Itse asiassa Tähkä koitti kerran unohtaa juurensa. Hän lähti silloisen bändinsä, Kuudennusmiehien, kanssa Helsinkiin markkinointikierrokselle.

- Yritimme unohtaa murteen ja puhua yleiskieltä. Radiohaastattelussa yritin sihauttaa s-kirjaimen helsinkiläisittäin, mutta eihän siitä mitään tullut. Silloin oltiin vähän hukassa.

Nykyisessä bändissä ei enää esitetä. Viime vuoden 16. myydyin levy, Emma-palkinto ja platinalevy osoittavat päätöksen oikeellisuuden. Tuorein levy on juuri nyt Suomen myydyin.

Bändillä on takana pitkä kesäkiertue, uuden levyn ja musiikkivideon tekeminen. Marraskuussa ilmestyy dvd-levy ja uusi kiertue on alkanut. Joululahjaksi taitaa olla tulossa vatsahaava?

- Jos Metallica kiertää kolme vuotta ja on myynyt 20 miljoonaa levyä, niin mitä me valitetaan. Onhan niillä toki pidemmät katkaisuhoidot kuin meillä, Tähkä naureskelee.

Ennen se rauta läpi ruostuu kuin vieraan tahtoon suostuu -säe tiivistää paitsi bändin pitkän tien ennen suurta suosiota, myös Tähkän asenteen: periksiantamattomuuden.

Joskus se voi mennä vähän ylikin. Esimerkiksi eräänä kesäkuun lauantaina Tähkä lähti kolmannelle maratonilleen Tukholmaan ja oli luvannut raportoida kisasta maanantaina radiokanava YleX:lle. Sattui hellesää, joka kuivatti kropan. Kolmenkymmenen kilometrin kohdalla Tähkän toinen jalka kramppasi pahasti.

- Sattui niin paljon, että olisin keskeyttänyt heti, mutta en kehdannut, kun olin sopinut sen haastattelun, Tähkä kertoo.

Niinpä mies linkkasi viimeistä kymmentä kilometriä kahden tunnin ajan, ja riskeerasi laivaan ja samalla seuraavan päivän keikalle ehtimisen.

- Siinä piti pummia ensin kyytiä skootterikuskilta ja hyttipaikkaa suomalaisilta jätkiltä, jotta olisin ehtinyt edes toiseen laivaan ja keikalle. Kova hässäkkä oli, mutta pääsin paikalle ja ehdin vielä tuntia ennen esiintymistä kuunnella ensiesityksessä olevan biisimme uuden version. Sitten kiipesin ahtisaarimaisesti lavalle. Ei siinä voinut 60 000 ihmiselle selitellä, että mulla on vähän jalka kipeä, kun olin eilen juoksemassa. Seuraavat kolme viikkoa sitä jalkaa sitten paranneltiinkin, mies virnistää.

Turun linnasta mies poistuu vahvasti molemmilla jaloillaan kävellen. Hän naureskelee itselleen ja asenteelleen.

- Mut itselle pitääkin nauraa. Pohjalaiset pystyvät nauramaan kuolemalle ja omalle kateudelleenkin. Pohjanmaallahan uuden auton ostanut ajaa ensin liikkeestä naapurin pihalle pyörähtämään ja menee vasta sitten kotiin, Tähkä hekottaa.

Sellainen tuo mies on. Periksiantamaton, umpirehellinen ja pirun karismaattinen. Pohjalainen.

Lauri Tähkä

Oikea nimi: Jarkko Suo. Bändin muutkin jäsenet esiintyvät taiteilijanimillä.

Syntynyt: 9.11.1973 Vaasassa, asunut lapsuuden Teuvalla.

Asuu: Turussa.

Ammatti: Opiskellut oppisopimuksella valo- ja äänisuunnittelijaksi ja tehnyt pitkään töitä teatterissa, nykyisin ammatiltaan lauluntekijä.

Harrastaa: Juoksemista. Osallistunut maratoneille ja käynyt tiukoissa kuntotesteissä ja mittauksissa tulosten parantamiseksi.

Ura: 1990-luvun puolivälissä yritti läpimurtoa Kuudennusmiehet-nimisen bändin kanssa. Lauri Tähkä ja Elonkerjuu -nimellä julkaistu Pistoja syrämmes (2001 ja 2002), Komia on aina komia (2002), Syntymähäjyt (2004), Maailma on renki (2006) ja Tuhannen riemua (2007). Myynyt platinaa Maailma on renki -levyllä. Bändi esiintyi tänä kesänä noin 40 festareilla.

Palkinnot: Vuoden kotimaisen artistin yleisö-Emma vuonna 2006, Talonpoikaiskulttuurisäätiön kulttuuripalkinto 2007.

Oho: Tähkä vastaa välillä puhelimeen teuvalaisen urheiluseuran, Teuvan Rivakan nimellä. Käyttää myös enonsa lanseeraamaa "Kuka kehtaa soittaa sokealle miehelle" -vastausta, jos epäilee soittajan olevan lehtimyyjä.

Teksti: Mari Karsikas
Kuvat: Mari Männistö

Kuuntele, miten Tähkän seitsemännen kylkiluun kipu ja Etälukio-ohjelmassa painiminen liittyvät uuden Rakasta rintani ruhjeille -biisin säveltämiseen. >>>