Viime kolumnissani kirjoitin siitä, mitä me suomenruotsalaiset ajattelemme suomalaisista ryhmänä. Tällainen "kaikki heimon jäsenet ovat samanlaisia" -ajattelu on tietysti väärin ja edustaa huonoa käytöstä, jota vastaan olen tällä palstalla saarnannut, ja sainkin kolumnistani aiheellisesti paljon palautetta sähköpostiini.

Siksi, tasapuolisuuden nimissä: tällaisia me suomenruotsalaiset olemme huonoimman tulkinnan mukaan.

Me emme kestä hiljaisuutta. Jos päivällisillä koittaa yli 15 sekunnin hiljainen hetki, me täytämme sen puhumalla vaikka toissa kesän säästä. Tästä seuraa usein se, että hitaammat tai ujommat vieraat eivät saa illan aikana juuri lainkaan ääntään kuuluviin, koska me emme kärsimättömyydellämme anna siihen mahdollisuutta.

Me rakastamme omaa ääntämme. Tämä tulee vahvasti esiin juhlaillallisilla, etenkin syntymäpäivillä, joissa jokaisen viidestäkymmenestä vieraasta on todistettava puheellaan erityistä läheisyyttään päivänsankariin.

Tämän seurauksena hauskaksi tarkoitettu ilta valuu usein hukkaan. Vierustoveriinsa ei ehdi kunnolla tutustua, kun taas on joku kilisyttämässä lasiaan ja aloittamassa 20 minuutin puheen suhteestaan päivänsankariin.

Voisimme pikku hiljaa luopua loputtomasta laulamisestamme. Klisee suomenruotsalaisista juhlista jatkuvana juomalaulujen sarjana pitää valitettavan usein paikkansa, ja ehkä olisi jo korkea aika vähentää hieman laulujen määrää.

Me olemme liian klikkiytyneitä ja sisäsiittoisia. Koska mieheni on suomenkielinen, olen oppinut hiljalleen jakamaan hänen hämmennyksensä suomenruotsalaisissa juhlissa, joiden sadasta vieraasta ei löydy mieheni lisäksi ainoatakaan suomalaista.

Meitä vaivaa ikävä ylimielisyys. Eräissä viime kesän juhlissa mieheni sai viereensä hänelle entuudestaan tuntemattoman, ns. parempaan sukuun kuuluvan daamin. Koska mieheni oli suomalainen, daami puhui hänelle ajoittain kuin yksinkertaiselle lapselle. Daami kertoi hänen kesäpaikkansa olevan "Provencessa", ja tarkensi "… siis Ranskassa". Hetken päästä hän kysyi mieheltäni "Tiedätkö, mikä on baskeri?".

Suomenruotsalaisia tavataan pitää ylisosiaalisina, ja se pitääkin paikkansa. Valitettavasti meistä useimmat tuntevat toisemme jo pitkältä ajalta niin, että ulkopuolisen on vaikea päästä mukaan, kun vanhat luokka- tai opiskelukaverit tapaavat eivätkä avaa sisäpiiriään muille.

Me, etenkin miehet, voisimme miettiä joskus pukeutumistamme. Iänikuiset vaaleansiniset kauluspaidat, vaaleat puvut tai klubitakit on jo nähty. Joskus voisi pukeutua hieman muutenkin kuin alleviivaamalla omalla rentoudellaan omaa tulo- ja sivistystasoaan.

Kirjoittaja on helsinkiläinen seurapiirirouva, joka tarkkailee elämää Café Ursulan pöydästä.