Kun joku ystävättäristäni on ollut juhlissa ja kysyn, millaista siellä oli, vastauksesta erottuu usein lause "ack de där finnarna...", eli "mutta voi niitä suomalaisia...".

Paljon on puhuttu suomalaisten ja suomenruotsalaisten eroista, mutta valtakielen asemasta johtuen usein niin, että suomenruotsalaisuus on se perversio, jota on määritelty. Jospa vaihtelun vuoksi käännettäisiin asetelma. "Ack de där finnarna!" on alku, jota ei täydy useinkaan jatkaa, koska meille suomenruotsalaisille se tarkoittaa seuraavia asioita.

Suomalaisilla on usein puutteelliset, sivistymättömät käytöstavat. Kutsuilla ei vaivauduta aina edes esittäytymään kaikille vieraille, kun on kiire mennä nurkkaan puhumaan sen kutsujen toisen suomalaisen kanssa. Pöydästä ei nousta, kun vierusdaami istuutuu; daamin viinilasia ei vaivauduta täyttämään, pääasia on, ettei oma lasi pysy tyhjänä; poskisuudelmat ovat märkiä ja osuvat usein nenään, ja halaaminen on jäykkää kuin selkävaivaisten kokouksessa.

Suomalaiset ovat epäsosiaalisia. He eivät osaa aloittaa keskustelua, vaan odottavat, että joku muu tekee sen heidän puolestaan, jotta he voivat sitten ynähdellä kysymyksiin yksitavuisia vastauksia. He eivät myöskään esitä vastakysymyksiä, ja kun on viettänyt illallisen suomalaisen vieressä, olo on usein kuin olisi maratonhaastatellut sosiaalisesti vajavaista hakijaa uuteen työpaikkaan.

Kliseet ovat joskus totta, ja eräs tosi klisee on suomalaisten heikko itsevarmuus. Samaa itsevarmuuden puutetta esiintyy toki suomenruotsalaisillakin, mutta käsittelymekanismit ovat erilaiset.

Siinä missä suomenruotsalainen peittää heikon itsevarmuutensa pulputtavalla, kevyellä puheella, suomalainen vajoaa synkkään, totiseen hiljaisuuteen. Joskus käy mielessä, että samoin kuin kutsuilla katetaan lapsille oma pöytä, myös suomalaisille voisi kattaa oman pöydän, jossa he voisivat istua mykkinä loppuillan.

Paitsi etteivät he istu mykkinä loppuiltaa. Sosiaalinen kyvyttömyys saa heidät kaatamaan viinejä ja konjakkeja laseihin siihen tahtiin, että loppuillasta he muuttuvat sosiaalisiksi, joskin samalla aika epäselkeiksi.

Kun suomalainen poistuu kutsuilta, on kuin katselisi lasta, joka on vihdoin oppinut ajamaan pyörällä. Hän hehkuu humalaista ylpeyttä, koska on viimein onnistunut avaamaan suunsa ja saavuttamaan yleisen sosiaalisen tason. Illan viimeisinä tunteina hän on tuntenut olonsa normaaliksi ja tasavertaiseksi. Tasapuolisuuden vuoksi kerron seuraavassa kirjoituksessani, mitä vikaa meissä suomenruotsalaisissa on.

Kirjoittaja on helsinkiläinen seurapiirirouva, joka tarkkailee elämää Café Ursulan pöydästä.