Haiti ja maanjäristyksen järkyttävät seuraukset ovat olleet otsikoissa toista viikkoa. Tiistaina 12. tammikuuta koettu seitsemän richterin järistys romahdutti suurimman osan pääkaupunki Port-au-Princen taloista. Köyhien asumukset kaatuivat maan tasalle haudaten elävältä sisällä olleet asukkaansa, lukuun ottamatta niitä alle 200 ihmistä, jotka pelastajien on onnistunut kuin ihmeen kaupalla kaivaa esiin raunioista.

Mannerlaattojen hankaus sai aikaan vakavimman maanjäristyksen, joka Karibian tuhoalueella on nähty. Samalla seisminen luonnonilmiö paljasti rikkaiden ja köyhien välisen valtavan kuilun maassa, jota on osuvasti kuvattu Jumalan jo kauan sitten hylkäämäksi.

Rikkaatkin toki kärsivät. Presidentin palatsi sai pahoja vaurioita, eikä väkivaltaan turtuneen ja yhdeksi maailman korruptoituneimmista luokitellun valtion johto ole vieläkään toipunut omasta järkytyksestään. Siksi hätää yrittävät vuorovedolla lievittää tuhannet amerikkalaiset sotilaat, muut suuret valtiot sekä kirjava joukko kansainvälisiä avustusjärjestöjä, joiden toimintaa kukaan ei kykene koordinoimaan.

Kansainväliset finanssi-instituutiot - kuten valuuttarahasto IMF ja Maailmanpankki - tekevät lähipäivinä ratkaisevia päätöksiä, joiden päämääränä on Haitin auttaminen jaloilleen. Mutta miten nostetaan "jaloilleen" yhdeksänmiljoonainen kansakunta, joka ennen järistystäkin oli korkeintaan kontallaan?

Takana on pölyinen, kalmanhajuinen ja raskas viikko Haitissa. Katutason kokemukset auttavat ymmärtämään, miten pitkä matka Haitilla juuri nyt on katastrofista virkoamiseen ja ehkä joskus matkailukohteena hankittaviin valuuttatuloihin. Kerron päiväkirjanomaisesti, missä oloissa maassa eletään.

Sunnuntai 17.1.2010 kello 14.15

Perillä Port-au-Princessä. Ennen pääsyä Punaisen ristin perusleiriin on takana liki kahdeksan tunnin ajo. Minibussien saattue on aloittanut matkansa kello 6.30 Haitin naapurimaasta, Dominikaanisen tasavallan Santo Domingosta. Sinne, suhteellisen vaurauden keskelle järistyksen tuhot eivät ulotu.

Kuljettaja on aseistautunut pumppuhaulikolla kaiken varalta, ja hän polkee autoa kuin paras urkuri koko matkan. Taloudellisuusajoa näillä ajo-otteilla ei voitettaisi.

Viereisellä penkkirivillä istuu kaksi ruotsalaista: kätilö Gunnel Nordlander ja sairaanhoitaja Monika Hörling. Meillä on sama osoite. He ovat menossa vahvistukseksi SPR:n mobiiliklinikkaan Port-au-Princeen ja minä tekemään juttuja.

Kaikilla on kokemusta aiemmista katastrofeista, kriiseistä tai maanjäristyksistä, mutta kukaan ei pysty tarkkaan kuvittelemaan, millainen hätä Haitissa vallitsee. Uutiskuvat eivät ole omin silmin nähtyjä.

Jinamin kaupunkia ja rajanylitysasemaa lähestyessä tahti hidastuu. Haitista päin autoja tulee paikoin useammassa jonossa vastaan, sillä polttoaineiden jakelu on lamaantunut maanjäristyksen jälkeen. Jimanista bensaa saa.

Ajamme perusleiriin Port-au-Princen lentokentän vierustan lähiöiden läpi. Täällä talot ovat matalia, eikä maanjäristyksen jälkiä näy rakennuksissa kovin paljon. Tien vierellä on muutama telttaleiri, ja ihmiset oleilevat kadun varrella ilmeisesti peläten jälkijäristyksiä.

Punaisen ristin perusleiri sijaitsee paikallisen rautakauppakorttelin sisäpihalla, ja leirinteko on vielä alkutekijöissään. On viides päivä tuhon jälkeen.

Ilta menee asettautuessa. Saan SPR:lta oman moskiittomajan eli yhden hengen sääskiverkkoteltan.

Kirjoitan verkkolehteen satelliittiyhteyden kautta, että leirin ulkopuolella on pimeän tuloon asti kymmeniä miehiä, jotka haluavat töitä. Kielitaitoisimpia kavereita ryhdyttiin palkkaamaan jo lauantaina tulkeiksi ja asioiden järjestelijöiksi.

Suomen tiimin toinen tekninen vastaava Ari Ruuskanen kertoo myöhemmin, että paikallistyöntekijöiden rekrytointi oli kaoottinen urakka.

- Pari-kolmekymmentä miestä tuli liki työntäen passejaan ja todistuksiaan. Miten siinä toimii oikeudenmukaisesti? Se on osin sattumaakin, kuka valitaan, sanoo Ruuskanen.

Maanantai 18.1.2010 kello 18

Rankka päivä. Saan lähetettyä jutun ja kuvat ajoissa kotitoimitukseen. Lähden aamulla Hollannin punaisen ristin terveyskoordinaattorin Jan Kistin kanssa kaupunkikierrokselle vedenjakelukuormurin perässä.

Ajamme keskustan laitaosien läpi. Nyt näkyy paljon luhistuneita taloja ja kokonaisia kortteleita.

Joutomaakentillä hengissä selvinneet lepäilevät riepujen ja pressujen alla. Pääsemme De La Paixin yliopistoklinikan pihalle. Pihalla odottaa elämä ja kuolema.

Parkkipaikan reunalla on kahdeksan riepuihin ja pusseihin pakattua vainajaa. Heitä ei ole tunnistettu, ja lähiön asukkaat ovat tuoneet ruumiit terveyskeskukseen edelleen vietäviksi.

Kärpäset pörräävät kankaiden päällä. Yhdessä kääröistä on lapsi. Paperilla kankaiden päällä lukee löytöpaikka ja aika, jos joku sattuisi tunnistamaan kuolleen.

Vain reilun 20 metrin päässä sijaitsee klinikan avohoitopiha, jossa loukkaantuneet makailevat hoitovuorojensa jälkeen. Kuukauden ikäisen vauvan äiti viestittää sukulaismiehensä välityksellä, että kaikki ok, mutta väsyttää ja heikottaa. En ihmettele.

Lue loput Olli-Pekka Nissisen kokemuksista paikan päältä 24.1. ilmestyvästä Asiat-liitteestä.