- Parempaa puhetta maahanmuutosta 28.08.
- Valmiina hommiin | Katja etsii työtä 27.08.
- Kymppiplussan tytöt 20.08.
- Saako edes sokeria syödä? 20.08.
- Tiesitkö tämän myrskyistä? 13.08.
- Ilonaa pelottaa, ettei hän saa lasta edes hedelmöityshoidoilla 13.08.
- Luovuusjahti lisää kierroksia 06.08.
- Sotimalla Talibania ei voiteta 06.08.
- Naisten sarja-ahdistelija ei voi itselleen ja teoilleen mitään 06.08.
- Suomalainen seksi on kuin Kaisan ja Markuksen elämä 31.07.
Junioriurheilu | Helppo maali
19.01.2009 - 13:26
Kaikki pelaa- ja Nuori Suomi -aatteista on tehty syntipukki huippulupausten hukkaamiselle jalkapallossa ja jääkiekossa. Todellisuudessa syyt mitaleilta putoamiseen ovat aivan muualla - esimerkiksi siinä, ettei lapsilta ja nuorilta enää uskalleta vaatia. Suomessa ei ymmärretä, miten kovaa tahtoa huipulle pääseminen vaatii.
Tapparan D-ikäiset aloittivat harjoituksensa Kaukajärven Sentterissä luistelemalla kaukaloa ympäri. Lämpöä ottaa muiden mukana maalivahti Joonas Ketko, joka valittiin E-junioreissa joukkueensa kauden pelaajaksi.
Jääkiekossa edellinen huippuyksilöiden ikäluokka olivat 1983 syntyneet, joihin lukeutuvat NHL-pelaajat Mikko Koivu, Tuomo Ruutu, Joni Pitkänen ja Kari Lehtonen. Jalkapallossa kokonaisista ikäluokista ei kannata edes puhua.
Selityksiä heikolle pelaajatuotannolle on etsitty ja löydetty. Valitettavasti keskustelu on puksuttanut pitkään sivuraiteilla. Ruotsissa käytiin huonon menestyksen takia perusteellinen keskustelu maan juniorijääkiekosta kesällä 2002. Korjausliikkeen ansiosta ruotsalaiset junioripelaajat ovat nykyisin aivan maailman eliittiä.
Suomessa kaivataan pikimmiten yhtä perinpohjaista tuuletusta. Meillä syytä alennustilaan on itsepintaisesti haettu jääkiekon Nuori Suomi -ohjelmasta ja jalkapallon Kaikki pelaa -aatteesta, vaikka ne vain luovat arvopohjan seuratoiminnalle. Niiden johtoajatuksen voi tiivistää yhteen lauseeseen: "Kaikki ansaitsevat reilun mahdollisuuden ja kohtelun." Ajatuksesta on vaikea keksiä vikaa.
Tämä juttu käsittelee junioriurheilua lähinnä huippu-urheilun näkökulmasta. Vaikka Suomi on pieni maa, se voisi tuottaa nykyistä enemmän ja laadukkaampia jääkiekkoilijoita ja jalkapalloilijoita.
Pelaajatuotannon kohentamiseen ei kuitenkaan ole yhtä ratkaisua. Sellaista ei tarjoa edes Nuori Suomi -aate tai siitä luopuminen, vaikka ärhäkkäät urheilu-ihmiset ovatkin kääntäneet junioriurheilun tärkeimmät arvot - oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon - sen heikkouksiksi.
Älyllinen epärehellisyys estää näkemästä junioriurheilun todellisia vinoumia.
- Jos tasa-arvo ymmärretään tasapäistämiseksi, ollaan pahasti hakoteillä, ärähtää Nuori Suomi ry:n kehittämispäällikkö Manu Kangaspunta.
On totta, että junioriurheilun arvopohja palvelee ennemmin massoja kuin yksilöitä, mutta se ei estä pikkupelurien kehittymistä huippupelaajiksi.
Tämä johtuu kahdesta asiasta. Ensinnäkin huippupelaajien kehittäminen ja arvot eivät ole seuratoiminnassa ristiriidassa, vaikkei niiden yhteensovittaminen ole täysin ongelmatonta. Toiseksi huippupelaajaksi ei kehitytä pelkästään seuratoiminnassa, vaan pitkälti oman intohimon ja tuhansien harjoitustuntien avulla.
Kaikille huippupelaajille on vaikea keksiä yhteisiä tekijöitä. Tarinoita ja syitä menestyksen taustalla on tuhansia. Kuitenkin yksi tekijä leimaa kaikkia.
Selittämätön polte pelaamiseen.
Ilman sitä menestys jää takuulla saavuttamatta jalkapalloilun ja jääkiekkoilun kaltaisissa tiukan kilpailun lajeissa. Ja toisaalta, sen avulla voi raivata tieltään ylivoimaisiltakin tuntuvat esteet.
Tuota poltetta ei voi sytyttää ammattitaitoisinkaan valmentaja, eikä sitä sammuta latistavinkaan isä tai äiti.
Huipulle pääseminen on periaatteessa hyvin yksinkertaista. Sitä pitää haluta enemmän kuin muut. Kysykää vaikka Raimo Helmiseltä, joka höntsäili Koikkarin ulkojäällä Tampereella vielä valojen sammuttuakin. Tai Jari Litmaselta, joka käytännössä asui 1980-luvulla Lahden suurhallissa.
Liikunnanopettajat tuovat huolestuttavaa viestiä kentiltä ja jumppasaleista. Kansakunnan nuoret urhot eivät enää osaa heittää palloa tai edes kuperkeikkaa. Liikuntatunnit eivät millään riitä opetussuunnitelmien kovien tavoitteiden täyttämiseen, sillä pelkästään järjestyksenpitoon ja perusteiden opettamiseen kuluu aivan liikaa aikaa.
Pelottavinta on, että liikunnallisuuden rapistuminen uhkaa kansakunnan terveyttä. Lisäksi sillä on vaikutuksensa myös huippu-urheilun kapeaan sektoriin.
Hataran liikunnallisen kivijalan varaan ei voi rakentaa kilpaurheilijaa. Tämä johtaa kierteeseen, jossa seuratoiminnalta putoaa pohja pois. Viimeistään seuroissa on pakko panna perusteet kuntoon, mikä verottaa lajiharjoittelua.
Lasten arkiliikunta pitäisi välittömästi palauttaa arvoonsa. Kävellen kouluun, pyörällä treeneihin, juosten takaisin. Milloin viimeksi olet nähnyt lasten kiipeilevän puussa tai järjestävän pihapiirissä olympiakisoja?
Laiskuus on juurtunut erityisesti kaupunkeihin, mutta ei se ole enää täysin vierasta maallakaan.
Viisimiljoonainen Suomi on lilliputti kansainvälisessä vertailussa. Heikko pelaajatuotanto ei selity yksinään pelaajapulalla, ei sinne päinkään, mutta tietyt suhdeluvut kannattaa pitää mielessä arvioitaessa vaikkapa jääkiekkoa. Alle 20-vuotiaiden MM-turnauksen viidesti peräkkäin voittaneessa Kanadassa yksi ikäluokka vastaa lisenssipelaajien määrää koko Suomessa.
Sekin on todettava, että kansainvälinen kilpailu kovenee jatkuvasti. Suomi tuottaa nykyään parempia jalkapalloilijoita kuin kaksikymmentä vuotta sitten, mutta kansainvälisesti ajatellen he eivät ole yhtään lähempänä maailman huippua kuin silloin.
Jääkiekon SM-liiga menettää vuosittain tusinan verran parhaita pelaajia ulkomaille. Kuten markkinamiehet ovat oivaltaneet, tilalle kasvaa uusia kultakypäriä. Jokuhan ne maalit aina tekee. Uudet tähdet eivät kuitenkaan ole entisten veroisia, ja liigan taso putoaa auttamatta.
Nuori Suomi ja Kaikki pelaa -aatteet ovat tärkeä keino pitää massat lajien parissa. Lähtökohtana on, että kaikille taataan reilu peli ja tilaisuus yrittää.
Kyynikot näkevät toiminnan ainoastaan sosiaalityönä tai tulevien maksavien katsojien aivopesuna, mutta pelikokemusten tarjoamisella mahdollisimman monelle on merkitystä myös huippu-urheilun vinkkelistä. Näin toimien kentille houkutellaan riittävä määrä lahjakkuutta. Monella intohimo harjoitteluun syntyy vasta 13-14-vuotiaana, ja on tärkeää pitää heidät riittävän pitkään lajin parissa.
Jalkapallon ja jääkiekon juniorisarjoissa pelaajapula on olematonta moniin muihin lajeihin nähden. Olennaisempaa on saada enemmän irti nykyisistä harrastajamääristä.
Taitavinkaan valmentaja ei kasvata lapsesta mestaria pelkästään joukkueharjoituksissa. Harjoittelu omalla ajalla on elinehto minkä tahansa joukkuelajin huipulle pääsemiseksi.
Harmi kyllä, monet vanhemmat elävät omissa maailmoissaan. He kuvittelevat, että pari kolme harjoitusta viikossa riittää. Vika on sitten valmentajassa, jos lapsen taidot eivät kehity odotusten mukaan.
Seuratoiminta pitäisi ymmärtää ennemmin kehittymisen tueksi kuin takeeksi. Seurassa annetaan herkkyyskaudet ja toimintasuunnitelma huomioiden teknisiä ja fyysisiä valmiuksia, joita tavoitteellisen nuoren tulee jalostaa omalla ajallaan. Omatoimisuuttakin on mahdollista ohjata oikeaan suuntaan.
Oleellista on myös varmistaa kelvolliset harjoitteluolot, jotta omatoiminen harjoittelu onnistuu. Kaiken harjoittelun ei tarvitse olla lajinomaista, mutta esimerkiksi Tampereella kaivataan kipeästi lisää (teko)nurmea ja (teko)jäätä.
- Jalkapallossa harjoitteluolosuhteiden taakse ei kannata piiloutua. Meillä on parempi tilanne kuin esimerkiksi Pohjois-Saksassa tai muualla Pohjolassa, tukistaa valmentajakonkari Jyrki Heliskoski.
Ihannetilanteessa pelaaja ei aloita uutta harjoitusta siitä, mihin edellinen harjoitus päättyi. Joukkueharjoittelun ja omalla ajalla harjoittelun välille syntyy mehukas dialogi. Käytännössä tämä voi tarkoittaa sitä, että jalkapalloilija omaksuu joukkueharjoituksissa kuljetuksen sisäterällä ja maustaa sitä omalla ajallaan muutamalla kikalla. Hän näyttää harjoituksissa saman kikan, jota muut puolestaan ryhtyvät matkimaan.
Leikinomaisuus, oivallus ja hauskuus edistävät oppimista paremmin kuin ryppyotsainen puurtaminen. Liian usein valmentaja tai vanhempi viheltää pelin poikki juuri kun lapsen innostus on roihahtamassa. Pelin vietäväksi pitää antautua.
- Kuuntelin kerran kaukalon laidalla, kun lapsi huikkasi isälleen "enkö olekin aika hyvä takaperinluistelussa". Oikeasti luistelu ei sujunut, mutta isä ei lannistanut intoa. Nykyisin sama poika pelaa ikäistensä ykkösjoukkueessa puolustajana, Ilveksen jääkiekkotoiminnan valmennuspäällikkö Ilkka Pakarinen heittää.
Valveutuneet valmentajat tietävät, että harjoitus on juuri niin hyvä kuin montako toistoa sen aikana pelaajalle tulee. Vaikkapa jalkapallossa yksittäisen suorituksen oppiminen vaatii noin 10 000 toistoa.
On päivänselvää, ettei sellaisiin määriin päästä pelkästään joukkueharjoituksissa ellei samaa suoritusta junnata E-junioreista A-junioreihin saakka. Siinä tuskin on mitään mieltä.
Jälleen tullaan omaehtoiseen harjoitteluun. Vasta kun loputtomat toistot on tehty ja perusta kunnossa, voidaan siirtyä eteenpäin.
Kaiken tämän jälkeen päästään kiinni siihen ainekseen, josta voi kasvaa huippupelaajia. On poltetta, liikunnalliset valmiudet, intoa harjoitella omalla ajalla ja kärsivällisyyttä.
Kun pyritään muovaamaan hyvästä pelaajasta erinomainen, seurat astuvat jälleen kuvaan. Kaikkein lahjakkaimmille on tarjottava riittävästi haastetta. Harjoitustilanteessa tämä tarkoittaa tasoryhmiä, joissa edistyneimmät tekevät vaikeimpia harjoitteita. Tätä kautta onnistuu yhtä aikaa niin massojen kuin yksilöiden kehittäminen. Helppoa se ei ole, mutta mahdollista.
Lapset ymmärtävät tasoryhmät, sillä heillä on erittäin vahva taju joukkueen hierarkiasta. Lapsen taidot arvioi yleensä väärin vanhempi, ei lapsi tai valmentaja.
Henkilökohtaisten taitojen kehittämisen tulee olla etusijalla vähintään 14-15-vuotiaaksi saakka, jopa taktisten valmiuksien kustannuksella.
Ryhmäkokojen tulee olla hallittavia. Valmentajia tarvitaan riittävästi harjoitusten eriyttämiseksi pieniin ryhmiin, ja heidän tulee olla ammattitaitoisia. Ja mikä tärkeintä, lapsilta ja nuorilta on voitava odottaa kehittymisen tahtoa.
- Valmentajan innostuneisuus ja ammattitaito eivät vielä riitä. Lapsilta pitää vaatia. Tämä unohtuu liian usein. Pahinta, mitä valmentaja voi tehdä, on jättää palaute antamatta. On sitten positiivista tai negatiivista, TPV:n juniorivalmentaja Jussi Heimo sivaltaa.
Nuori Suomi ja Kaikki pelaa -aatteet eivät tarkoita sitä, että kaikkien pitää tehdä kaikki asiat samalla tavalla. Tasa-arvoisuus ei ole yhtä kuin tasapäistäminen. Heimon mielestä Nuoresta Suomesta on tullut monille valmentajille tekosyy tehdä asiat vähemmän suunnitellusti ja laadukkaasti. Ikään kuin se riittää, että kaikki saavat olla mukana.
- Juniorivalmennuksen taso on kovin kirjava. Myös nuorimpiin ikäluokkiin kaivataan laadukkaita valmentajia, arvioi alle 21-vuotiaiden jalkapallomaajoukkueen päävalmentaja Markku Kanerva.
Pahimmillaan seurat palkkaavat A-nuorille päätoimisen valmentajan, ja nuoremmat ikäluokat jätetään oman onnensa nojaan.
Lahjakkaimpien kohdalla kannattaa vakavasti harkita heidän nostamistaan vanhempiin ikäluokkiin, jotta mielekkyys ja mahdollisuus kehittyä säilyvät. Monesti valmennuksen tasokin nousee.
Heliskoski on nähnyt läheltä lukuisten suomalaisten, etunenässä Jari Litmasen ja Sami Hyypiän, siirtymisen ammattilaiskentille. Hän ei silti haikaile 80-luvun valmennusmetodien perään.
- Harjoittelun laatu, nuorempana into ja myöhemmin asenne ratkaisevat. Samoin kuin se, että pelaaja löytää oman identiteettinsä kentällä.
Esimerkiksi EM-lopputurnaukseen hyvällä joukkuepelillä, ei yksilöillä, selviytyneestä alle 21-vuotiaiden jalkapallomaajoukkueesta kaikki pelaajat on jossain vaiheessa juniorivuosiaan siirretty ikäisiään vanhempien joukkueeseen. Siis rohkeasti rajoille!
Aloite siirrosta kuuluu ensisijaisesti seuralle, koska valmentajilla on paras näköalapaikka arvioida pelaajan taitoja ja fyysistä kehitystä.
Näiden lisäksi tulee huomioida pelaajan rooli joukkueessa, niin kentällä kuin sen ulkopuolella.
Sitten ovat vielä pelit ja peliaika. Siis minuutit ja pahimmassa tapauksessa sekunnit. Niiden ympärillähän keskustelu suomalaisesta junioriurheilusta on vuositolkulla pyörinyt. Peliajalla on paljonkin merkitystä pelaajan kehityksen kannalta, mutta meillä peistä on taitettu toistaiseksi lähinnä siitä, saavatko harrastuksen maksavat vanhemmat riittävästi vastinetta rahoilleen.
Vaikkapa valmennuksen taso on ollut sivuseikka siihen nähden, pelaako tenava vartin vai kaksikymmentä minuuttia.
Ja entäpä, jos naapurin napero pelaa puoli tuntia.
Jääkiekossa on laskettu, että toistomäärien perusteella oikein toteutettu harjoitus on kahdeksan kertaa tehokkaampaa oppia kuin sarjaottelun pelaaminen kolmella kentällä.
Niin ikään jalkapallossa pallokosketuksia tulee oikein toteutetussa harjoitustilanteessa monin verroin peleihin nähden.
Pelaamista ei toki kannata väheksyä, sillä henkinen kantti kehittyy otteluissa kaikkein parhaiten. Turhaan vieroksuttua kilpailullisuutta on vaikea saada synnytettyä harjoitustilanteessa. Ja kilpailullisuus on tärkein käyttövoima pelaajan kehityksessä. Ilman pelejä harjoittelumotivaation ylläpitäminen voi olla ylivoimaista.
Tuloksesta pelaamisessa ei ole mitään pahaa - niinhän lapset itsekin toimivat pihapeleissä, mutta tulosta ei tarvitse erikseen korostaa. Tuloksen sijaan valmentajan pitää asettaa otteluihin pelillisiä tavoitteita, ja lähestyä ottelutapahtumia erilaisten teemojen kautta.
Jalkapallossa oiva tapa on laskea, kuinka monta maalipaikkaa joukkue pystyy luomaan erikoistilanteista. Jääkiekossa pelin teemaksi voi ottaa laukaukset suoraan syötöstä. Esimerkkejä on loputtomiin.
Mitä vanhemmiksi nuoret kasvavat, sitä tärkeämmiksi pelit muuttuvat. Kun kilpailu kiristyy ja tempo kasvaa peleissä, rytmissä on mahdoton pysyä vain harjoittelemalla.
Tavoitteellisuus ja sitä kautta pelit astuvat vahvasti kuvioihin 13-14-vuotiaissa. Tuolloin nuoret tekevät lopullisia lajivalintojaan, kehittyvät voimakkaasti fyysisesti ja kenties aloittavat tinkimättömän harjoittelun. Silloin ryhdytään erottelemaan jyviä akanoista ja voidaan perustaa edustusjoukkueita. Kilpaurheilun ja harrasteurheilun välille tulee tehdä viimeistään siinä vaiheessa pesäeroa.
Niin kauan kuin haaveet ja työmäärä ovat sopusoinnussa, hyvin menee.
Ei kulu ehkä kymmentä vuottakaan, kun seuraava suomalaisjoukkue pääsee laulamaan olevansa sankareita kaikki.
TAAVIN TIE
Ponnahdus huipulle
Asiat suunnitteli takarivin-Taaville tien ammattilaispelaajaksi.
3 vuotta
Vanhemmat hankkivat Taaville luistimet. Hän opettelee luistelemaan läheisellä kentällä. Elämään mahtuu paljon uutta ja ihmeellistä.
6 vuotta
Taavi pelailee samaisella kentällä hymyssä suin kavereiden kanssa jalkapalloa ja jääkiekkoa. Hän kuvittelee olevansa Roman Eremenko ja Valtteri Filppula.
9 vuotta
Taavi kokeilee ensin jalkapalloa, mutta pitää enemmän jääkiekosta. Hän liittyy joukkueeseen ja oppii perustaidot. Taavi ei ole joukkueen paras, mutta kenties sisukkain. Jalkapallo, voimistelu ja klarinetinsoitto kuuluvat myös harrastuksiin.
12 vuotta
Jalkapallo tulee takaisin kuvioihin. Harrastukset vievät paljon aikaa, mutta myös tukevat toisiaan. Taavi kesyttää palloa ja kiekkoa myös omalla ajallaan. Luonteenlujuus alkaa näkyä kentällä ja sen ulkopuolella.
15 vuotta
Harjoitusmäärät nousevat kaikkinensa yli kymmeneen viikossa. Taavi lopettaa jääkiekon ja päättää panostaa jalkapalloon. C-juniori-ikäinen Taavi pelaa B-junioreissa. Hän innostuu harjoittelusta toden teolla.
18 vuotta
Urheilulukion suoritettuaan Taavi kolkuttelee liigajoukkueen portteja. Hän valitsee kuitenkin ykkösdivarijoukkueen ja vakituisen peliajan. Hän kuitenkin harjoittelee vakituisesti liigajoukkueen kanssa.
21 vuotta
Ulkomaiset huippujoukkueet ovat alle 21-vuotiaiden maajoukkueeseen nousseen Taavin kintereillä. Kaksi kautta liigassa antavat mainion ponnahduslaudan ammattilaisuralle.
Onko oma juniorisi saanut tarpeeksi peliaikaa ja valmentajan huomiota? Kerro meille oma kokemuksesi. Entä kumpi on tärkeämpää, voitto vai jalo kilpa? Mistä iästä lähtien tuloksella on väliä, ja saako voittoa tavoitella peluuttamalla vain parhaita?
Pekka Aalto
Kuva: Sampo Rautamaa
Kommentoi
6 kommenttia
1
"Ilman sitä menestys jää takuulla saavuttamatta jalkapalloilun ja jääkiekkoilun kaltaisissa tiukan kilpailun lajeissa."
Hassu rinnastus. Ilman mitään vääristelyjä voi kyllä todeta että jääkiekko ei tosiaankaan ole kovan kilpailun laji verrattuna globaaleihin lajeihin kuten esim. jalkapallo tai koripallo.
Jos kuvitellan tilannetta että Olympialaiset pelataan joka neljäs vuosi ja siellä on pelaamassa kaikki parhaat jääkiekon pelaajat ja he ovat huippumotivoituneita sekä hyvässä kisakunnossa eikä missään kesäterässä. Sitten se maa joka voittaa olympiakultaa, pääsee mukaan itse varsinaiseen kisaan jossa on mukana 16 samanmoista maata. Tällöin kilpailutilanne olisi jotenkin rinnasteinen jalkapallon arvokisoihin pääsemisen kanssa. Tosin jalkapallossa laji on joka maassa (Suomea ja Kanadaa lukuunottamatta) ehdoton ykköslaji johon kilpailuhenkisimmät kaverit hakeutuvat ja liigat ovat valtavia, joten ihan samanlainen ei tuokaan tilanne olisi.
Hassu rinnastus. Ilman mitään vääristelyjä voi kyllä todeta että jääkiekko ei tosiaankaan ole kovan kilpailun laji verrattuna globaaleihin lajeihin kuten esim. jalkapallo tai koripallo.
Jos kuvitellan tilannetta että Olympialaiset pelataan joka neljäs vuosi ja siellä on pelaamassa kaikki parhaat jääkiekon pelaajat ja he ovat huippumotivoituneita sekä hyvässä kisakunnossa eikä missään kesäterässä. Sitten se maa joka voittaa olympiakultaa, pääsee mukaan itse varsinaiseen kisaan jossa on mukana 16 samanmoista maata. Tällöin kilpailutilanne olisi jotenkin rinnasteinen jalkapallon arvokisoihin pääsemisen kanssa. Tosin jalkapallossa laji on joka maassa (Suomea ja Kanadaa lukuunottamatta) ehdoton ykköslaji johon kilpailuhenkisimmät kaverit hakeutuvat ja liigat ovat valtavia, joten ihan samanlainen ei tuokaan tilanne olisi.
2
Jos puhutaan ns. poikkeuslahjakkuuksista, kavereista jotka joskus pelaavat maajoukkuetasolla isossa roolissa niin niitä pelaajia ei yksikään valmentaja tee nappulaikäluokissa. Ne kaverit pelaavat palloa pihapeleissä, pompottavat sitä ja leikkivät sillä päivittäin sekä liikkuvat muuten paljon ihan omasta motivaatiosta. Jotkut joukkuetreenit pari kolme kertaa viikossa on vain pikkulisä jossa tarkistetaan että perustekniikka kehittyy vain oikeaan suuntaan ja opetellaan joukkuepelaamisen ja harjoittelun alkeita. Mutta itse työ tehdään omasta sisäisestä poltteesta ja omalla ajalla. Valmennuksen merkitys astuu isommin esiin. vasta 11-12 vuotialla ja siitä eteenpäin. Sen ikäisiä saa jo kilpailuttaakin normaalisti eikä silloin enää edes puhuta Nuori Suomi jutuista.
3
Al. sun.asiat helpppo maali
"Todellisuudessa syy mitaleilta putoamiseen on ettei lapsilta ja nuorilta uskalleta vaatia"
Moniko huippupelaaja on noussut tasolleen sillä että heitä on vaadittu tekemään se, väittäisin ettei yksikään ! Lasten ja nuorten kohdalla on kyse siitä että harjoittelu on tehtävä heille mielekkääksi ja innostavaksi. Yli 10 vuotta Tampereella juniori futista ja kiekkoa seuranneena toteaisin että molemmissa lajeissa harjoitus metodit ovat muutuneet tylsiksi, lannistaviksi ja tehottomiksi. Syynä tähän, varsinkin kiekko puolella on pelkkien yksilötaitojen harjoittelu ja "joukkueiden" puute. Ylisuuret harjoitteluryhmät joissa on useampia peliryhmiä ja näitä hämmennetään tämän tästä, pelikäsityksen kehittymiselle ei anneta mitään mahdollisuutta. Kyse on kuitenkin joukkueena pelaamisesta joka ei todellakaan onnistu harjoittelematta! Pelinomainen harjoittelu on oikein toteutettuna tehokasta,motivoivaa ja ennen kaikkea kivaa kysykää
vaikka junnuilta. Tasapäistäminen on tosiasia, kaikki kiertävät samaa rataa harjoituksissa, jälleen pelinomaista harjoitusta rohkea roolitus ja vahvojen ominaisuuksien kehittäminen jo aikaisessa vaiheessa ja taas on kivaa! Valmentajiksi olisi hyvä löytää ihmisiä joilla on näkemys pelin luonteesta,näitä kansiosta katsottuja keilaratoja on kierretty kyllästymiseen asti.Voitto on tavoittelemisen arvoinen asia oli junioripäällikot mitä mieltä tahansa. Nuori Suomi ja Kaikki pelaa järjestelmien pitäisi varmistaa kaikkien tasapuolinen ja reilu kohtelu mutta edelleen näkee todella valikoivaa peluuttamista, "4 ketjua tiivistetään jopa alle kahteen viimeisessä erässä, pari vaihtoa valikoidut pelaajat sippaavat ja tasainen peli hävitään"
on valitettavasti tätä päivää sinettiseurassa.
Jalkapallossa tilanne on hiukan parempi joukkueet ovat yhtenäisempiä ja pelitilanteessa ollaan enemmmän kentällä eikä valmentajat pysty estämään pelikäsityksen kehittymistä vaikka yrittäisikin. Tamperelaisen juniori järjestelmän tulokset voi lukea suoraan juniorisarjojen sarjataulukoista.Huippuyksilöt ovat pääsääntöisesti nousseet ikäluokista joissa on menestytty joukkueena.
Hyvä valmentaja voi todellakin saada se HALU ja PALON syttymää ja väärin toteutettu toiminta pystyy latistamaan näiden hienojen lajien harrastamisen.
Kaikesta huolimatta arvostan kaikkien juniorityöhön osalliustuvien panosta!
"Todellisuudessa syy mitaleilta putoamiseen on ettei lapsilta ja nuorilta uskalleta vaatia"
Moniko huippupelaaja on noussut tasolleen sillä että heitä on vaadittu tekemään se, väittäisin ettei yksikään ! Lasten ja nuorten kohdalla on kyse siitä että harjoittelu on tehtävä heille mielekkääksi ja innostavaksi. Yli 10 vuotta Tampereella juniori futista ja kiekkoa seuranneena toteaisin että molemmissa lajeissa harjoitus metodit ovat muutuneet tylsiksi, lannistaviksi ja tehottomiksi. Syynä tähän, varsinkin kiekko puolella on pelkkien yksilötaitojen harjoittelu ja "joukkueiden" puute. Ylisuuret harjoitteluryhmät joissa on useampia peliryhmiä ja näitä hämmennetään tämän tästä, pelikäsityksen kehittymiselle ei anneta mitään mahdollisuutta. Kyse on kuitenkin joukkueena pelaamisesta joka ei todellakaan onnistu harjoittelematta! Pelinomainen harjoittelu on oikein toteutettuna tehokasta,motivoivaa ja ennen kaikkea kivaa kysykää
vaikka junnuilta. Tasapäistäminen on tosiasia, kaikki kiertävät samaa rataa harjoituksissa, jälleen pelinomaista harjoitusta rohkea roolitus ja vahvojen ominaisuuksien kehittäminen jo aikaisessa vaiheessa ja taas on kivaa! Valmentajiksi olisi hyvä löytää ihmisiä joilla on näkemys pelin luonteesta,näitä kansiosta katsottuja keilaratoja on kierretty kyllästymiseen asti.Voitto on tavoittelemisen arvoinen asia oli junioripäällikot mitä mieltä tahansa. Nuori Suomi ja Kaikki pelaa järjestelmien pitäisi varmistaa kaikkien tasapuolinen ja reilu kohtelu mutta edelleen näkee todella valikoivaa peluuttamista, "4 ketjua tiivistetään jopa alle kahteen viimeisessä erässä, pari vaihtoa valikoidut pelaajat sippaavat ja tasainen peli hävitään"
on valitettavasti tätä päivää sinettiseurassa.
Jalkapallossa tilanne on hiukan parempi joukkueet ovat yhtenäisempiä ja pelitilanteessa ollaan enemmmän kentällä eikä valmentajat pysty estämään pelikäsityksen kehittymistä vaikka yrittäisikin. Tamperelaisen juniori järjestelmän tulokset voi lukea suoraan juniorisarjojen sarjataulukoista.Huippuyksilöt ovat pääsääntöisesti nousseet ikäluokista joissa on menestytty joukkueena.
Hyvä valmentaja voi todellakin saada se HALU ja PALON syttymää ja väärin toteutettu toiminta pystyy latistamaan näiden hienojen lajien harrastamisen.
Kaikesta huolimatta arvostan kaikkien juniorityöhön osalliustuvien panosta!
4
Herätystä ajava juttu.
Jotenki tuntuu erikoiselta tämä jalkapallon ja jääkiekon yhdistäminen, joo ymmärrän samat lapset harrastaa ko. lajeja tiettyyn ikään asti.
Jääkiekossa ollaan menty todella paljon taaksepäin viimeisen 5 vuoden aikana.
Eikä se syy ole nuori-suomi kaikki pelaa hengessä, vaan vanhempien eriytymisestä ja tuen antamattomuudesta junnulle, se ei vielä riitä että tuodaan 50min. harjotuksiin joitain kertoja viikossa, jonka jälkeen pelissä ihmetellään valmentajien huonoja harjoituksia. Läheltä nähneenäni oudoksuin sitä seläntakana hihittelyä, jos jotain yhteisen hengen luontiin yritit tehdä esim. vanhempien yhteistä höntsyä, lajilla ei olisi ollut väliä. Joka kerta joku ilmoitti kovan "kiireen", siis minne tai mistä?
Jääkiekko on taitoon ja tahtoon perustuva yksinkertainen laji, jotta sitä yhteistä tahtoa koitettais kohentaa joukkueissa sielä tarvii olla perheet takana riippumatta siitä ajaako joku velka-mersulla tai velka-nissanilla.
Hyvät jääkiekkoilevien lasten vanhemmat ottakaa askel sohvalta ja menkää oikeasti lastenne kanssa tekemään kiekkoperhettä.
Itselleni on omista valmennuksista jääkiekkoa kohtaan loistavat muistot. Silloin ei vanhemmat erakoituneet, kaikki olivat hyvin tyytyväisiä ja pelaajat kehittyivät, kilpailu oli kovaa, ne pelas jolla kulki ja koko kauden aikana kaikki pelas saman verran. Kilpailu kehittää, eikä turhan päivänen kateus.
Jalkapallosta sen verran, että tampereella on hyvät harjoitus mahdollisuudet junnuille ja hyvin rakennettu toiminta.
Palloliitto on tehnyt valtaisasti töitä "perhehengen" luomiseen, ero on iso jääkiekkoon. Hyvä niin.
Ja niistä ulkohöntsy-paikoista, todella surkeita.
Niillä tunneli rahoilla sais tehtyä maailman parhaimmat liikuntapaikat ja joka lähiöön.
Jotenki tuntuu erikoiselta tämä jalkapallon ja jääkiekon yhdistäminen, joo ymmärrän samat lapset harrastaa ko. lajeja tiettyyn ikään asti.
Jääkiekossa ollaan menty todella paljon taaksepäin viimeisen 5 vuoden aikana.
Eikä se syy ole nuori-suomi kaikki pelaa hengessä, vaan vanhempien eriytymisestä ja tuen antamattomuudesta junnulle, se ei vielä riitä että tuodaan 50min. harjotuksiin joitain kertoja viikossa, jonka jälkeen pelissä ihmetellään valmentajien huonoja harjoituksia. Läheltä nähneenäni oudoksuin sitä seläntakana hihittelyä, jos jotain yhteisen hengen luontiin yritit tehdä esim. vanhempien yhteistä höntsyä, lajilla ei olisi ollut väliä. Joka kerta joku ilmoitti kovan "kiireen", siis minne tai mistä?
Jääkiekko on taitoon ja tahtoon perustuva yksinkertainen laji, jotta sitä yhteistä tahtoa koitettais kohentaa joukkueissa sielä tarvii olla perheet takana riippumatta siitä ajaako joku velka-mersulla tai velka-nissanilla.
Hyvät jääkiekkoilevien lasten vanhemmat ottakaa askel sohvalta ja menkää oikeasti lastenne kanssa tekemään kiekkoperhettä.
Itselleni on omista valmennuksista jääkiekkoa kohtaan loistavat muistot. Silloin ei vanhemmat erakoituneet, kaikki olivat hyvin tyytyväisiä ja pelaajat kehittyivät, kilpailu oli kovaa, ne pelas jolla kulki ja koko kauden aikana kaikki pelas saman verran. Kilpailu kehittää, eikä turhan päivänen kateus.
Jalkapallosta sen verran, että tampereella on hyvät harjoitus mahdollisuudet junnuille ja hyvin rakennettu toiminta.
Palloliitto on tehnyt valtaisasti töitä "perhehengen" luomiseen, ero on iso jääkiekkoon. Hyvä niin.
Ja niistä ulkohöntsy-paikoista, todella surkeita.
Niillä tunneli rahoilla sais tehtyä maailman parhaimmat liikuntapaikat ja joka lähiöön.
5
Pitäisi olla ammattivalmentajia jo D-junioreista lähtien ettei niiden lasten innostusta ja motivaatiota tapeta joiden vanhemmat eivät ole valmentamassa tai muutoin osallistumassa päätöksiin siitä kuka pääsee ja kuka ei seuran ykkösjoukkueisiin.
On nimittäin masentavaa kun lapsi joka on jo 2 vuotiaasta itse halunnut pelata jääkiekkoa, ja nauttii harjoittelusta ei mahdu joukkueeseen sen tähden että paikat täyttää valmentajan tai huoltajan kavereiden ja sukulaisten ym. saunakavereiden lapset koska isi haluaa että lapsesta tulee kiekkoilija.
Alkaa olla siinä vaiheessa myöhäistä saada näyttömahdollisuuksia C- ja B- juniori ikäisenä jos jo karsinnat ovat suljettuja muilta kuin AAA pelaajilta, jotka on valittu suljetusti saunaillassa.
Niin ja vielä Ilveksen C- juniorien Kanadan reissusta. Montako lasta pelaa AAA:ssa vain sen tähden että matka on jo maksettu? Osaa lapsista ei enää kiinnosta edes oikeasti pelaaminen vaan vanhemmat pakottavat ja lahjovat lasta pelaamaan edes niin kauan että matka on käyty, ettei mene rahat hukkaan.
Olisi mielestäni reilua että ne joilla on motivaatiota saisivat ammattimaista valmennusta ja ne joita innostaa vain vanhempien kannustimet, mopo yms. voisivat pelata isiensä ja kummienkaimojen kanssa alemmassa sarjassa.
On nimittäin masentavaa kun lapsi joka on jo 2 vuotiaasta itse halunnut pelata jääkiekkoa, ja nauttii harjoittelusta ei mahdu joukkueeseen sen tähden että paikat täyttää valmentajan tai huoltajan kavereiden ja sukulaisten ym. saunakavereiden lapset koska isi haluaa että lapsesta tulee kiekkoilija.
Alkaa olla siinä vaiheessa myöhäistä saada näyttömahdollisuuksia C- ja B- juniori ikäisenä jos jo karsinnat ovat suljettuja muilta kuin AAA pelaajilta, jotka on valittu suljetusti saunaillassa.
Niin ja vielä Ilveksen C- juniorien Kanadan reissusta. Montako lasta pelaa AAA:ssa vain sen tähden että matka on jo maksettu? Osaa lapsista ei enää kiinnosta edes oikeasti pelaaminen vaan vanhemmat pakottavat ja lahjovat lasta pelaamaan edes niin kauan että matka on käyty, ettei mene rahat hukkaan.
Olisi mielestäni reilua että ne joilla on motivaatiota saisivat ammattimaista valmennusta ja ne joita innostaa vain vanhempien kannustimet, mopo yms. voisivat pelata isiensä ja kummienkaimojen kanssa alemmassa sarjassa.
6
Usein asiat menevät vinoon, jo lasten valmennuksessa. Älykkäitä ja pedakogisesti lahjakkaita valmentajia on aivan liian vähän. Jos osaa pelata, ei välttämättä osaa valmentaa. Varsinkin lasten valmentajalla on suuri vastuu siitä, kiinnostuuko lapsi lajista vai ei. Omalla pelaajaurallaan keskinkertaisesti menestynyt valmentaja, joka haluaa vain voittaa, menee varmuudella metsään. Tällainen valmentaja vaatii, mutta ei osaa sytyttää lapseen paloa oppia lisää.
Toinen ääripää on se valmentaja, joka aliarvioi lapsien oppimiskyvyn. Lapselta tulee vaatia, ja tarjota progressiivisen kehityksen vaatimia oppimiskokemuksia.
Moni lapsi oppii pelikäsityksen, mutta typerä valmentaja kiinnittää huomiota vain yksittäisiin läpiajoihin. Eikä ollenkaan huomaa syöttävää, tai syöttöä odottavaa Jari Litmasen pelikäsityksen omaavaa huippulahjakkuutta. Lahjakkuutta, jonka oikein innostamalla ja palkitsemalla saisi kenties maailmanluokan pelaajaksi. Valitettavan usein, nämä huippuälykkäät pelinrakentajat jäävät pikkujunnuina yksinkertaisten läpiajajien varjoon.
Lapsilta voi ja pitää vaatia, mutta älykäs valmentaja saa lapset älykkäin harjoituksin, myös rakastamaan harjoittelua.
Hymyilevät ja innostuneet lapset harjoituksissa kertovat paljon valmennuksen onnistumisesta
Toinen ääripää on se valmentaja, joka aliarvioi lapsien oppimiskyvyn. Lapselta tulee vaatia, ja tarjota progressiivisen kehityksen vaatimia oppimiskokemuksia.
Moni lapsi oppii pelikäsityksen, mutta typerä valmentaja kiinnittää huomiota vain yksittäisiin läpiajoihin. Eikä ollenkaan huomaa syöttävää, tai syöttöä odottavaa Jari Litmasen pelikäsityksen omaavaa huippulahjakkuutta. Lahjakkuutta, jonka oikein innostamalla ja palkitsemalla saisi kenties maailmanluokan pelaajaksi. Valitettavan usein, nämä huippuälykkäät pelinrakentajat jäävät pikkujunnuina yksinkertaisten läpiajajien varjoon.
Lapsilta voi ja pitää vaatia, mutta älykäs valmentaja saa lapset älykkäin harjoituksin, myös rakastamaan harjoittelua.
Hymyilevät ja innostuneet lapset harjoituksissa kertovat paljon valmennuksen onnistumisesta
