Judoka Nina Koivumäki valmistautuu Pekingin olumpialaisiin. Huhtikuussa Nina opetti poikaystävänsä Petteri Luukkaisen kanssa lukkoja yliopiston judokerhossa ja joutui itsekin aikamoiseen solmuun. Huhtikuussa tuli myös pieni loukkaatuminen, joka aiheutti treenijakson katkeamiseen.

Katso videolta, miten Nina Koivumäki heittelee toimittajaa Katso myös kuvia Nina Koivumäen matkasta kohti olympiakisoja täältä >>>

Silloin Pekingin olympiakisoissa otellaan judon olympiamitaleista. Muutamassa tunnissa ratkaistaan, kruunataanko Koivumäki maailman arvostetuimmalla urheilupalkinnolla vai onko hänen lähes kymmenen vuoden työnsä valunut hukkaan.

Melko raadollista, eikö?

Koivumäen unelma olympiamenestyksestä syntyi jo vuosituhannen alussa. Hänen henkilökohtainen valmentajansa, Tapio Mäntymäki, 49, seisoi silloin omassa, melkoisen sotkuisessa autotallissaan Vesilahdella ja piirteli seinään. Eikä mitä tahansa töhryjä, vaan olympiarenkaat. Niiden alle hän kirjoitti Nina.

Mäntymäellä oli vahva usko siihen, että he olisivat vielä olympiakisoissa taistelemassa yhdessä, vaikka tuolloin kukaan ei tiennyt, missä tämänvuotiset kisat järjestettäisiin.

Vaihe vaiheelta Koivumäki ja Mäntymäki ovat voittaneet esteet tiellään. Nyt he ovat enää pienen askeleen päässä palkinnosta.

Heinäkuisena lauantaina Koivumäen päässä pyörii vain yksi ajatus. Voi hitsi, jos mä häviän tämän. Apua, jos mä häviän. Piinaava jännitys velloo vatsanpohjassa.

Hän seisoo judomaton laidalla Braunschweigissa Saksassa. Menossa ovat eräänlaiset olympiakisojen kenraaliharjoitukset, Saksan avoimet kisat, viimeinen turnaus ennen Pekingiä. Aikaa olympiakisojen alkuun on kuukauden päivät.

Koivumäki tuijottaa totisena sormiaan. Nämä kädet. Niillä mitataan kohta, kuka on kuka.

Vasemman käden nimetön ja keskisormi on sidottu kahdella teippauksella. 17 vuoden urheilu-uran aikana sormien nivelet ovat saaneet osakseen paljon iskuja ja näyttävät osin epämuodostuneilta.

Jos mielii voittajaksi, se on vain hyväksyttävä.

Koivumäki on valmistautunut näihin kisoihin samalla tavalla kuin elämänsä aiempiinkin kilpailuihin. Hän on pakannut mukaan kaksi judopukua, mustan vyön, lenkkarit, polvi- ja säärisuojat, passin, rahaa sekä kännykän. Puhelimessa roikkuu iso nallekoru, jotta hän ei pudottaisi tai hukkaisi sitä.

Hän ei ole syönyt kunnolla viimeisinä päivinä, jotta paino pysyisi sääntöjen sallimissa rajoissa.

Hän on ollut ärtynyt ja riidellyt valmentajansa kanssa, kuten monesti tätä ennenkin.

Kuuluttaja pyytää seuraavaa otteluparia tatamille. Koivumäki astuu esiin.

Kello lähtee laskemaan sekunteja viidestä minuutista alaspäin. Koivumäki tarttuu ensimmäisellä otteella vastustajansa, hollantilaisen Dani Libosan takin liepeeseen ja puristaa tiukasti.

Nina Koivumäki on omassa alle 57-kiloisten naisten sarjassaan maailman viidenneksi paras judoka. Judo on puolestaan itsepuolustuslaji, jonka japanilainen Jigoro Kano kehitti 1880-luvulla.

Maallikon silmin kyse on siitä, että kaksi ottelijaa sinisessä ja valkoisessa puvussa riuhtoo, repii ja joskus kuristaakin toisiaan muutaman minuutin. Sen jälkeen toinen heistä kaatuu selälleen ja ottelu päättyy.

Judo on myös laji, jonka avulla Venäjän entinen presidentti ja nykyinen pääministeri Vladimir Putin osoittaa kannattajilleen olevansa rautainen päättäjä.

Judo on kuitenkin lähemmin tarkasteltuna huomattavasti kiehtovampi laji. Kun Koivumäki heittää vastustajansa ilmassa kohti mattoa, tämä ehtii nähdä korkeintaan pienen vilauksen Braunschweigin kisahallin kattolampuista ennen kuin makaa jo maassa.

Ottelu Libosan kanssa kestää pari minuuttia. Koivumäki voittaa. Hän astelee pois tatamilta väsyneenä ja totisena. Näin tässä ensimmäisessä ottelussa pitikin käydä.

Koivumäki tietää, mistä on judon vuoksi luopunut ja mitä on vielä edessä ennen kuin hän on maalissa.

Taistelu olympiamitalista alkoi oikeastaan jo kauan ennen kuin valmentaja Mäntymäki piirsi enteelliset viisi rengasta autotallinsa seinään. Tarkalleen ottaen taistelu alkoi erään kuppilan pöydästä toukokuussa 1999.

14-vuotias Koivumäki istui nuhjuisessa ruokalassa Pietarissa syömässä rasvaista borssikeittoa, koska muuta ei ollut saatavilla. Silloin Tapio Mäntymäki liittyi seuraan. He olivat molemmat judokisamatkalla kaupungissa. Koivumäki tunsi Mäntymäen ennestään: hän oli Suomen judokisoissa viettänyt usein aikaa Mäntymäen Saara-tyttären kanssa.

Koivumäki alkoi harmitella ääneen, ettei hänen silloisessa kotikaupungissaan Porissa ollut ketään, joka kertoisi, miten judoa pitäisi harjoitella. Olisi mukavaa, jos löytyisi joku, joka antaisi vinkkejä.

Olisi vähän niin kuin oikea valmentaja.

Mäntymäki kuunteli aikansa ja totesi sitten, että hän voisi ottaa Koivumäen hoiviinsa. Hänen mielessään kimmelsi ajatus siitä, että he saattaisivat päästä hyvinkin pitkälle, jos Koivumäki olisi riittävän motivoitunut.

Ja Koivumäkihän oli.

He löivät kättä päälle. Sovittiin, että Mäntymäki tulisi käymään Porissa, ja asiasta puhuttaisiin tarkemmin. Siitä alkoi yhteistyö, joka on jatkunut näihin päiviin saakka.

Yhteistyön ytimenä on ollut Mäntymäen harjoittelukaavio, johon on merkitty kaikki treenit, myös tammikuinen voimaharjoitus Tampereen Nääshallilla.

Vanha ja kulunut palkintokoroke seisoo keskellä Nääshallin punttisalia. Sen päällä Koivumäki istuu tammikuisena iltapäivänä ja odottaa, että tulisi hänen vuoronsa tehdä vatsalihasliikkeitä. Vieressä harjoittelee hänen kihlattunsa Petteri Luukkainen, 25, ja taustalla touhua seuraa valmentaja Mäntymäki.

Ympärillä joukko sattumanvaraisia kuntosalinkäyttäjiä nostelee puntteja. Koivumäki harjoittelee kuin kuka tahansa meistä. Ei viikkojen pituisia ulkomaanleirejä, ei hotellielämää Etelä-Afrikassa, vain kulunut piskuinen penkki, joka on nostettu seinää vasten hämärässä kuntosalissa.

Tässä on yksi huippu-urheilijan parhaista harjoitteluvälineistä.

Seinillä on vanhoja olympia- ja muita kisajulisteita nostamassa henkeä. Kaikki ne ovat kertomassa aiempien urheilutähtien haaveista ja taistelusta. Tämä on paikka, jossa olisi helppo vaikka vähän unelmoida.

- Me olemme molemmat kasvaneet tässä ajan mittaan. Ensin Nina oli minun koekaniinini. Sitten huomasin, että tämähän toimii, Tapio Mäntymäki selittää.

- Olemme me tehneet virheitäkin, sellaisia harjoituksia, joiden jälkeen niskat ovat olleet ihan jumissa.

Kuntosalin isokokoisten äijien keskellä Koivumäki näyttää hennolta. Silti kestävyys on huippuluokkaa.

Kestävyys ei tule vahingossa. Harjoittelu on tarkkaan ohjelmoitua. Suunnitelmat syntyvät veturinkuljettajana työskentelevän Mäntymäen pienessä kotitoimistossa Vesilahdella.

Tiistaiaamu. Tekniikkaharjoitus. Luento kello 12-14.

Keskiviikko-ilta. Tekniikkaa ja mattoon siirtymisiä 30 min.

Perjantaiaamu. Aerobinen päivä: kävely Kauppiin. 1h matalatempoinen hiihtolenkki, hölkkä tai uinti.

- Turhanpäiväinen oleilu tai hengailu kavereiden kanssa on jäänyt pois. Olen oppinut aika nuoresta asti olemaan järjestelmällinen. Olen suunnitellut oman aikani, koska sitä on rajallisesti, Koivumäki kertoo.

Samalla huolellisuudella hän opiskelee aikuiskasvatusta Tampereen yliopistossa.

- Jos koko päivän arpoisin, että lukisinko vähän tenttiin vai mitä tekisin, en saa yhtään mitään aikaiseksi. Kun luen, oikeasti luen. Etukäteen päätän, että luen kaksi tuntia ja sitten lopetan. Sen jälkeen on hyvä olla, kun olen työni tehnyt. Valmistaudun tentteihin mielestäni tosi hyvin.

Tätä rataa Nina Koivumäen elämä on kulkenut viimeiset kymmenen vuotta. Viikosta toiseen. Vuodesta toiseen. Tasaisella tahdilla.

Eihän siinä ole mitään järkeä.

Jotkut meistä ovat syntyneet voittamaan, sanovat asiantuntijat. Jo lapsuuden pihapeleissä osa ihmisistä haluaa voittoa enemmän kuin muut. Kyse on temperamenttieroista, selittää Niilo Konttinen, Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksen Kihun urheilupsykologian tutkija.

Osa voitonjanoisista ihmisistä päätyy urheiluun, toisista tulee esimerkiksi riskiä ja menestystä hakevia yrittäjiä.

Konttisen mukaan yksi iso tavoite, vaikkapa olympiavoitto, ei riitä motivoimaan urheilijaa koko pitkän taipaleen ajan. Harjoittelusta, uusien asioiden oppimisesta on myös nautittava, ja välitavoitteita pitää olla. Monia motivoi myös raha ja menestys.

Luulisi silti, että jatkuva harjoittelu on puuduttavaa ja tylsää.

Suomen olympiajoukkueen kisapastori Leena Huovinen kuuluu niihin, jotka ovat vähän toista mieltä.

- Meidän aikaamme jotenkin liittyy se, että milloin vain pitäisi voida tehdä mitä vain, hän pohtii.

- Rutiininomaisuudessahan on kuitenkin älyttömän paljon hyvää. Siinä, että pitää syödä ja levätä hyvin, että jaksaa.

Ehkä Nina Koivumäen jaksaminen selittyy määrätietoisuudella. Näin hän itse sanoo:

- Olen sitoutunut siihen, että minulla on yksi tavoite, olympiakisat. Ei niin, että tavoite on joskus tuolla ja joskus täällä, vaan niin, että on yksi tavoite ja se on tässä.

Matkan varrella Koivumäki on totutellut ajatukseen, että taistelu vaatii kompromisseja ja joistakin asioista luopumista.

Hän on innokas käsitöiden harrastaja ja on tehnyt itselleen paljon treenivaatteita. Se tulee halvemmaksi kuin ostaa vaatteet kaupasta.

Hän on kieltäytynyt käymästä elokuvissa, sillä Koivumäen ja Luukkaisen muodostamassa taloudessa se olisi iso kuluerä.

Hän on hyväksynyt sen, ettei voi lähteä milloin vain kavereidensa kanssa lenkille, koska hänen on noudatettava harjoitusohjelmaansa. Lepopäivinä on levättävä, treenipäivinä treenattava.

Eikä hän voi käydä muiden nuorten tavoin kesätöissä, koska kaikki aika menee harjoitteluun.

Kaikella on vain yksi tarkoitus ja päämäärä, olympiakisat Pekingissä.

Tärkein etappi matkalla olivat Brasilian MM-kisat viime syksynä. Siellä Koivumäki lunasti itselleen olympiapaikan sijoittumalla kisoissa viidenneksi.

Kun Koivumäki ja Mäntymäki tajusivat pääsevänsä olympiakisoihin, Mäntymäki tanssi tatamin laidalla sambaa.

Nina Koivumäki ei puolestaan saanut nukuttua koko seuraavana yönä. Kropan täytti valtava energialataus. Kännykkä piippaili läpi yön tekstiviestien merkiksi.

Olympiapaikka oli Koivumäelle ja Mäntymäelle tärkeä myös toisessa mielessä. He todistivat itselleen ja suomalaiselle judoyhteisölle, että heidän oma linjansa tuottaa tulosta, vaikka harjoittelutyyli onkin erilainen kuin monilla muilla.

- Jotkut ovat sitä mieltä, että vain kovalla harjoittelulla päästään judon huipulle, mutta minä olen eri mieltä, Mäntymäki sanoo.

- Jos vaikka viisi vuotta tekee kovaa harjoittelua kaksi kertaa päivässä ilman yhtään vapaapäivää, ei siinä kestä pää. Ehkä se sopii sellaiselle urheilijalle, joka ei ajattele yhtään. Ninalle se ei ainakaan sovi.

Matkalla Pekingiin on oltava kylmäpäinen.

Ensimmäinen mutka matkalla soittaa ovikelloa rauhallisena tammikuisena tiistai-iltana Tampereen Kalevassa.

Koivumäki on juuri makuuhuoneessaan sovittamassa parhaimpia vaatteitaan. Seuraavana päivänä on opetusministeriössä tärkeä tilaisuus.

- Älä mene avaamaan! hän huudahtaa Petteri Luukkaiselle.

Luukkainen vilkaisee ovisilmästä. Henkilöt rappukäytävässä näyttävät asiallisilta. Kiellosta huolimatta hän avaa oven.

Kaksi tuntematonta henkilöä, nuori nainen ja keski-ikäinen mies, astuvat sisään. He istuutuvat sohvalle, jonka Koivumäki on itse kolmen päivän työn tuloksena verhoillut.

Koivumäki tuijottaa vieraita. Vieraat tuijottavat takaisin. Kolme kultakalaa akvaariossa tuijottavat kaikkia yhdessä.

- Oletko lähdössä jonnekin? nainen ja mies kysyvät Koivumäeltä.

- En ole, ihan muuten vain pukeudun arki-iltaisin näin, hän vastaa huvittuneena ja kertoo vieraille, että kaikki valtion apurahaa saavat urheilijat on kutsuttu keskiviikoksi kulttuuriministeri Stefan Wallinin vieraaksi.

Luukkainen yrittää kysellä vierailta heidän taustoistaan, mutta nainen ja mies vaikuttavat aluksi vähän kiusaantuneilta. Keski-ikäinen mies on opettaja. Nuori, parikymppinen nainen on yliopisto-opiskelija.

He ovat kylässä aivan erityisestä syystä. He ovat doping-testaajia.

Toimitus tapahtuu valvovan silmän alla vessassa. A- ja B-näytteiden tulokset saapuvat parin viikon kuluttua.

Vaikka Koivumäki on puhdas, hänen pitää silti hyväksyä, että doping-tarkastajat saattavat vaatia häntä testiin missä ja milloin vain, täysin yllättäen.

Se hinta huippu-urheilijan on menestyksestään maksettava.

Vanhemmat eivät heti uskoneet, että heidän tyttärensä uhraukset olisivat vaivan arvoisia. Koivumäki sai kuitenkin kotiväkensä vakuutettua unelmastaan.

Hän muutti jo yläasteen jälkeen pois kotoa. Suunta oli selkeä: nuori nainen halusi urheilulukioon Tampereelle. Se oli ehdoton edellytys kehittymiselle judossa.

- Ninalle sanottiin, että jos koulusta tai asunnosta tulee yhtään muminaa, se on heti maitojunalla takaisin, äiti Irmeli Koivumäki muistelee.

- Nina ilmoitti, että hän lähtee Tampereelle Sammon lukioon. Se ei ollut kysymys eikä ehdotus, se oli ilmoitus. Puoli vuotta vastailin, että joo joo, katsotaan nyt. Mutta kyllä Nina oli tosissaan.

Sitä ennen Irmeli ja Kalevi Koivumäki olivat kuskanneet tytärtään judoharjoituksiin joka arkipäivä ja kilpailuihin viikonloppuisin. Rippileiriltäkin Nina haettiin kesken pois, koska samaan aikaan oli meneillään tärkeät judokisat. Kisojen jälkeen hänet palautettiin takaisin leirille.

Syksyllä 1998 Irmeli Koivumäki ei päässyt mukaan kisamatkalle Raisioon. Niinpä hänen kännykkänsä soi kesken työpäivän. Aviomies Kalevi soitti kysyäkseen, halusiko vaimo kuulla hyvät vai huonot uutiset.

Vaimo valitsi hyvät. Nina oli voittanut pronssia. Huonot uutiset olivat, että tytär oli parhaillaan ambulanssissa matkalla Porin keskussairaalaan.

Samassa ambulanssissa oli myös Ninan veli Janne Koivumäki, joka harrasti siihen aikaan aktiivisesti judoa.

Irmeli Koivumäki ei ollut uskoa korviaan. Hän soitti sairaalaan varmistaakseen tiedon. Kyllä. Nina oli loukannut kilpailussa niskansa. Janne, joka oli siihen aikaan Ninalle suuri esikuva, oli seuraavassa ottelussa murtanut kätensä.

Sisarukset olivat kohdanneet kisapaikan pihalla. Nina oli vilkuttanut pää jäykkänä veljelleen, joka oli vastannut tervehdykseen iloisesti päätään pyöritellen.

Välikohtauksen huipentuma oli, että koko päivän nälässä olleet sisarukset kyselivät ambulanssin kuljettajalta matkalla sairaalaan, olisiko heidän mahdollista pysähtyä hampurilaisravintolaan syömään.

Ambulanssinkuljettaja totesi nuivasti, että eiköhän nyt vain ajeta suoraan sairaalaan.

Ambulanssitarina on Koivumäkien keskuudessa jo legenda. Tarina osoittaa, että judopiireissä ei turhaan surra kolhuja.

- Jos varvas menee poikki, ei siinä mitään lääkärikäyntejä tarvita. Kun sitoo varpaan toiseen kiinni, kyllä se siitä luutuu, valmentaja Tapio Mäntymäki selostaa huolettomasti aivan kuin puhuisi yölampun kytkemisestä pistorasiaan.

Koivumäen Janne-veljen judoura päättyi loukkaantumiseen muutamaa vuotta myöhemmin. Ninan ei. Hän taistelee yhä unelmansa puolesta.

Pieni seurue Koivumäen ystäviä ja läheisiä istuu iltaa perheen omistaman kotitalon keittiössä Porin Leppäkorvessa maaliskuisena lauantai-iltana.

Tapio Mäntymäki hörppää olutta ja muistelee, miksi hän alun perin ryhtyi nuoren porilaisen tytön valmentajaksi.

- Ei Nina ollut teknisesti superlahjakkuus, mutta hänellä oli taistelutahtoa. Hän oli päättänyt voittaa.

- Äitiinsä tullut! Irmeli Koivumäki huudahtaa taustalta.

- Kiinnostuin Ninan valmentamisesta, koska täällä Porissa Ninan ura oli suunniteltu etukäteen, Mäntymäki kertoo.

Porilaisessa judoseurassa, johon Koivumäki vielä vuosikymmen sitten kuului, ei uskottu, että hänellä olisi mahdollisuuksia kansainvälisissä kilpailuissa.

- Ninan olisi pitänyt vain sparrata muita. Minä ajattelin, että ei se näin voi olla! Mäntymäki huudahtaa.

- Ei Ninalla olisi täällä Porissa ollut tulevaisuutta, isä Kalevi Koivumäki vahvistaa.

Sitä paitsi Tampereesta oli tulossa hyvää vauhtia Suomen judon pääkaupunki. Tampereella kaupunki sijoitti harjoitustiloihin ja tuki näyttävästi toimintaa. Oli vain eduksi, että Koivumäki muutti nuorena Satakunnasta Pirkanmaalle - siitäkin huolimatta, että nykyisin maan judoherruus on jo lipsunut Vantaalle.

- Minä olen uskonut joka hetki, että olympia-kisoihin mennään, kun tätä työtä tehdään, Mäntymäki vakuuttelee.

Maaliskuun viimeisenä sunnuntaina Koivumäki seisoo judokentän reunalla Porin tutulla urheilutalolla. Menossa ovat judon SM-kisat.

Koivumäki painaa päänsä Petteri Luukkaisen rintaa vasten ja sulkee silmänsä.

Tästä miehestä hän hakee nyt voimaansa. Hetkeä aikaisemmin hän on voittanut ensimmäisen ottelunsa 13 sekunnissa.

Koivumäki ei oikeastaan ymmärrä, mitä hän tekee täällä.

- Kyllä varmaan jotain Virpi Kuitusta ottaa päähän, kun hän vetää putkessa monta maailmancupin kisaa, ja siinä rasituksen välissä pitää tulla SM-kisoihin ottelemaan niitä ihmisiä vastaan, jotka on jo voittanut kansainvälisellä tasolla. Tuskin hän miettii, että jes, ihana päästä SM-kisoihin, Koivumäki manaa.

- Miksi pitää olla tällaisia pakkopullakisoja? Miksi SM-kisat eivät voi olla syksyllä, että voisi keskittyä rauhassa kansainvälisiin kisoihin?

Sitten hän menee ja voittaa oman painoluokkansa Suomen mestaruuden.

Koivumäki voittaa, koska häntä hävettää hävitä.

Jos hän häviää itselleen tärkeän ottelun, hän haluaa kadota maan alle, häipyä kokonaan ihmisten näkyvistä. Kerran junioreiden EM-kisoissa hän juoksi tappion jälkeen suoraan vessaan huutamaan ja itkemään.

- Silloin kun Ninalla on iso kisa tulossa, hän saa itsestään kaikkein eniten irti. Se erottaa Ninan muista, analysoi poikaystävä Petteri Luukkainen.

Hän kertoo, että Koivumäellä on myös taipumus kääntää taistelu edukseen erityisesti silloin, kun ennakkoasetelmat ovat huonot. Luukkainen muistelee vielä viime syksyn MM-kisoja Brasiliassa. Silloin Koivumäki oli kuumeessa ja lähetteli poikaystävälleen masentuneita tekstiviestejä.

Silti hän voitti paikan olympiakisoihin.

Sellainen taistelijaluonne hän on. Ja sitä suomalaiset häneltä oikeastaan odottavatkin, ainakin jos on uskominen asiantuntijoita.

Suomalaiset eivät oikeastaan ole urheiluhullua, vaan menestyshullua kansaa, Kihun tutkija Niilo Konttinen selvittää.

- Suomessa kiinnostus laskee heti, jos ei menesty kansainvälisesti.

Olympiajoukkueen kisapastori Leena Huovinen on samaa mieltä.

- Meillä Suomessa on vimmainen ajatus, että vain menestynyt urheilija on kelpo urheilija. Meillä olisi paljon oppimista muista maista, joissa esimerkiksi jonkun joukkueen kannattajia ollaan kohdusta hautaan riippumatta menestyksestä.

Yritäpä sitten huippu-urheilijana elää tällaisten paineiden alla.

Niilo Konttinen pitää hyvänä lähtökohtana sitä, jos urheilijalla on itsellään jo lapsuudessa syntynyt unelma, jota hän pyrkii toteuttamaan. Sellainen voi olla vaikkapa haave olympiavoitosta.

Nina Koivumäen olympiaunelman toteutumisessa on yksi erittäin iso uhkakuva: paha loukkaantuminen.

Huhtikuussa hänen pahimmat pelkonsa käyvät toteen.

Koivumäki istuu torstai-iltapäivänä Tampereen Koskimagneetin odotushuoneessa. Seuraavana päivänä hänen olisi määrä olla Lissabonissa ottelemassa erittäin tärkeissä Euroopan mestaruuskisoissa.

Siitä ei nyt taida tulla mitään, vaikka asiaa kääntelisi miten päin tahansa. Hänen kätensä on jäänyt kolme päivää aikaisemmin jumiin vastustajan takin liepeeseen ja vääntynyt niin, että kädellä ei kärsi otella ollenkaan. Tapaturma sattui vain muutama minuutti sen jälkeen, kun Yleisradion tv-ryhmä poistui kuvaamasta hänen maanantaisia harjoituksiaan Nääshallissa.

Koivumäki yrittää olla iloinen ja pirteä, mutta hänen kasvoiltaan paistaa syvä huoli.

Hoitaja tulee odotushuoneeseen ja vinkkaa, että lääkäri olisi nyt valmiina antamaan lausuntonsa. Kahdenkymmenen minuutin henkisen kidutuksen jälkeen Koivumäen kädestä on saatu otettua tarvittavat magneettikuvat, ja ne ovat nyt katsottavana tietokoneen näytöllä.

Lääkäri Timo Paakkala huokaa syvään ja ilmoittaa, että hänellä on huonoja uutisia.

Käden sisällä on ilmiselvästi ollut verenvuotoa ja sen vuoksi käsi on turvonnut.

- Nämä ovat sellaisia puolipahoja vammoja, Paakkala sanoo varovasti.

- No se kuulostaa jo vähän paremmalta, Koivumäki huokaisee.

Paakkala katselee kuvia ja sanoo, että käden on nyt vain annettava levätä rauhassa.

- Onko kyse viikoista vai kuukausista? Koivumäki kysyy.

- No ainakin kuukaudesta, Paakkala arvioi.

- On varmaan hyvä, etten lähtenyt Lissabonin kisoihin. Huomenna olisi jo pitänyt otella, Koivumäki sanoo.

Paakkala naurahtaa.

- Nyt otat vähän aikaa ihan rennosti.

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun Koivumäki loukkaantuu.

Yläasteella seitsemännellä luokalla, sen jälkeen kun hän oli matkustanut Turun juniorikilpailuista ambulanssilla sairaalaan, hän joutui pitämään judosta tovin taukoa. Silloin hän jo pohti, viitsiikö jatkaa lajia. Senaikaisen Ninan mielessä oli paljon muutakin, ja jokapäiväiset judotreenit rajoittivat kovasti elämää.

Se oli ensimmäinen kiusaus lopettaa koko harrastus.

Lopulta hän ei osannut eikä uskaltanut. Kuusivuotiaana aloitetusta judoharrastuksesta oli jo tullut osa elämää. Hän perusteli itselleen, että harrastus oli ihan hyvä. Hän halusi myös nähdä, miten pitkälle voisi lajissa päästä.

Toinen kiusaus tuli pari vuotta sitten. Ensin hän loukkaantui kesällä 2005 ja taas uudestaan tammikuussa 2006.

- Jos siinä vaiheessa joku olisi tullut sanomaan minulle, että saat lopettaa, olisin varmaan lopettanut, Koivumäki muistelee.

- Ajattelin, että ihan sama, ei minusta varmaan ikinä tulee mitään. Ilman poikaystävääni Petteriä en ehkä olisi jaksanut. Hän ei antanut valmiita vastauksia, vaan me keskustelimme tosi paljon. Hän tuki sitä päätöstä, jonka sillä hetkellä olin tehnyt.

Koivumäki päätti jatkaa. Kaikki ei kuitenkaan ollut enää niin kuin ennen. Saman vuoden kesällä hän hakeutui ensimmäistä kertaa elämässään kesätöihin, siivoustyöhön Poriin. Ratkaisu tuntui erittäin hyvältä.

- Se olikin tosi ihana kesä, varmaan paras, jonka olen koskaan viettänyt. Silloin sain tehdä niitä asioita, mitä oikeasti halusin. Kävin rullaluistelemassa ja uimassa, mitä nyt ihmiset normaalisti tekevät.

Kaikkien näiden vuosien jälkeen Koivumäki on alkanut kaivata yhä enemmän ihan tavallista elämää, vapautta päättää itse omista tekemisistään.

- Niin pienestä lähtien judo on ollut se, joka ohjailee elämääni. Kun aloitimme valmennussuhteen Tapion kanssa, oli niin selkeää, että tavoite on Pekingissä vuonna 2008. Olen ajatellut, että se päättyy tähän. Mitä sen jälkeen tapahtuu, en ole oikeastaan ajatellut ollenkaan, hän pohtii.

Ainakaan hän ei haluaisi tehdä urheilusta ammattia, sillä hän pelkää, että työnä se voisi tappaa hänen kiinnostuksensa liikunnan iloa kohtaan.

Häntä väsyttää myös ainainen matkustaminen. Sen jälkeen, kun paikka olympiakisoissa varmistui, hänen kalenterissaan on ollut ulkomaanleirejä muutaman viikon välein.

- Kisahallit ovat aina samanlaisia. Maalla ei ole oikeastaan väliä. Tai ehkä tähän kaikkeen on jo turtunut niin, ettei mikään enää tunnu miltään, hän hymähtää.

- Olympiakisojen jälkeen minua odottaa yliopiston kandityö. Haluan käyttää siihen aikaa ja tehdä sen hyvin. Eikä olisi ehkä pahitteeksi, jos pitäisin judosta pienen breikin. Urheilu ei silti varmaan koskaan poistu elämästäni.

Hän paljastaa, että vaikka pienet vammat kuuluvat lajiin, vasemman käden nimetöntä hän haluaa varjella kaikelta pahalta.

- Harmitti ihan sikana, kun nimetön otti taannoin osumaa. Minun pitää varjella sormea, ettei se luudu tosi isokokoiseksi. Jos siihen vielä tulee joskus vihkisormus, en halua, että sormi on ihan jättiläinen, hän sanoo ujosti hymyillen.

Ennen uuden elämävaiheen alkua hänen on kuitenkin jätettävä lopullisesti viimeisin loukkaantuminen taakseen.

Koivumäelle on varattu aika Pajulahden urheiluopistolta Nastolasta toukokuiseksi perjantaiksi, kun aurinko porottaa ulkona ja nurmi viheriöi. Tarkoitus on testata kuntoa opiston juoksumatolla.

Pieneen testihuoneeseen on kokoontunut viisi ihmistä: testaajat Essi Pöyhönen ja Eija Salonen, judon olympiajoukkueen valmentaja Mika Mukkula, Tapio Mäntymäki ja tietysti myös Nina Koivumäki.

Koivumäelle asetetaan hengitysmaski kasvoille. Matolla juostaan kerrallaan muutama minuutti ja sen jälkeen otetaan verikoe. Sitten testi uusitaan nopeammalla vauhdilla ja jyrkemmällä maton kulmalla.

Tasan 21 minuutin kuluttua, kun nopeus on jo 13,6 kilometriä tunnissa, Koivumäen hengitys kuulostaa melkoisen raskaalta, kuin Tähtien sota -elokuvan Darth Vaderilta. Hänen silmänsä painuvat kiinni.

- Taistele, taistele! Pöyhönen karjuu.

- Paina, paina! huutaa myös Mika Mukkula ja taputtaa käsiään äänekkäästi.

Tunnelma on niin kiihkeä, että voisi luulla Pekingin olympiakisojen mitalitaistojen jo alkaneen. Ehkä kaikkien läsnäolijoiden ajatukset ovatkin jo viimeisessä taistelussa.

Kun Nina Koivumäki seisoo huomenna kisahallissa Pekingissä, hänellä on vain pieni matka unelmansa toteuttamiseen. Hän selvisi jopa loukkaantumisesta. Käsi on parantunut ja täydessä kisakunnossa. Testitulokset Nastolassa olivat hyviä.

Parhaimmillaan hänen tarvitsee voittaa vain kolme ottelua päästäkseen finaaleihin. Jokainen tappio pidentää tietä, ja tappio väärässä paikassa voi päättää koko matkan.

Koivumäki valmistautuu, kuten hän valmistautui Braunschweigin kisoihin Saksassa tai mihin tahansa pienempään kilpailuun vuosien varrella.

Hän on pakannut mukaan lenkkarit, passin, rahaa, kaksi judopukua, tarvittavat suojukset ja kännykän.

Hänen päässään pyörii pelko tappiosta. Hän on hieman ärtynyt, ja jos valmentaja alkaa liikaa hössöttää, saattaa Koivumäki ärähtää niin kuin hän kerran huudahti valmentaja Mäntymäelle:

- Voisitko mennä pois? En todellakaan jaksa katsoa naamaasi juuri nyt!

Sitten hän astuu tatamille, keskittyy lopullisesti otteluun ja tekee sen, mikä hänen täytyy.

Kaikki on pelissä. Taistelun päämääränä on voitto.

Tuomo Björksten
Kuvat: Jukka Ritola

Katso videolta, miten Nina Koivumäki heittelee toimittajaa Katso myös kuvia Nina Koivumäen matkasta kohti olympiakisoja täältä >>>