Poliisi auttoi oppilaita pakenemaan koulusta, jossa vallitsi ampumisen hetkellä täysi kaaos.

Jokelan koulukeskuksen ympäristö loisti kynttilämerenä.

Saara Tikka jäi keskiviikkona sairaana kotiin. Se oli hänen onnensa.

Ampujan tuntenut Tuomas Hulkkonen oli arvellut, että Auvisen käytöksessä syksyllä tapahtuneet muutokset olisivat ohimeneviä.

Myöhemmin selvisi, että Auvinen oli nopeassa tahdissa surmannut useita koulun väestä. Eikä vain surmannut, vaan ampunut useita kertoja päähän ja ylävartaloon.

Mäkinen ei halunnut ajatella kuolemaa, koska hän tiesi, että sellaiset ajatukset aiheuttaisivat ahdistusta. Nyt piti pysyä vahvana. Osa oppilaista itki vieressä. Jutustelu oli kuiskauksia, sillä oppilaita oli kielletty puhumasta ääneen.

Samana aamuna kahdeksasluokkalainen Saara Tikka oli tullut kipeäksi. Hän oli aamulla miettinyt, pitäisikö kouluun siitä huolimatta lähteä - mutta päättänyt jäädä kotiin sairastamaan. Sairaus oli Tikan henkivakuutus. Hän ei osannut olla siitä iloinen, vaikka hän olikin onnekas. Tikka murehti, ettei voinut olla hädän hetkellä kavereidensa tukena.

Mäkinenkin selvisi hengissä. Neljän piinaavan tunnin kuluttua hän pääsi pois koulurakennuksesta poliisin avustamana ja sai kriisikeskuksessa Jokelan seurakuntatalolla syötävää ja juotavaa. Mäkinen seisoi vakavana seurakuntatalon edessä ja tuijotti eteensä. Hän halusi kotiin rakkaidensa pariin, pois täältä.

Näin ei pitänyt tapahtua, ei varsinkaan Jokelan koulukeskuksessa. Menossa oli juhlavuosi, koulu täytti 50 vuotta. Kulunut vuosi oli ollut lukion oppilaskunnan hallituksen puheenjohtajan Tuomas Hulkkosen mukaan poikkeuksellisen mukava.

Mitä kaikkea hauskaa he olisivatkaan vielä tänä vuonna koulussa ehtineet järjestää.

Yksi tavallinen keskiviikko muutti kaiken. Puoli kahdeltatoista Pekka-Eric Auvinen oli päättänyt pakata reppuunsa käsiaseen ja pullollisen paloöljyä.

Kotona hän oli huikannut isälleen lähtevänsä äidinkielen tunnille. Sellaista tuntia ei ollut.

Kun Auvinen oli ehtinyt koululle, oli ruokatunti. Hänen pitkäaikainen ystävänsä Tuomas Hulkkonen oli juuri ruokasalissa. Auvinen aloitti ampumisen. Salin ovi aukesi yllättäen ja opettaja juoksi sisään karjuen: "Kaikki suojaan!"

Hulkkonen ryömi pulpetin alle piiloon. Hän ehti pelätä, että juuri Pekka-Eric Auvinen olisi tarttunut aseeseen. Hän halusi kuitenkin torjua ajatuksen, koska mitään varmaa tietoa ei ollut.

Ei ollut tietoa ampujan isälläkään, kun ensimmäinen turvaan paenneista lukiolaisista soitti kysyäkseen, onko Pekan pistooli paikallaan.

Vain kymmenen minuuttia ennen surmanlaukauksia Hulkkonen oli keskustellut opiskeluun liittyvistä asioista rehtori Helena Kalmin kanssa, johon hän piti oppilaskunnan hallituksen puheenjohtajana päivittäin yhteyttä.

Aivan ensimmäiseksi Auvinen ampui rehtorin.

Seuraavana päivänä Hulkkonen kertoi suhtautuvansa tapahtuneeseen ristiriitaisin tuntein. Hän näytti ulkoisesti reippaalta ja hyvävointiselta, vaikka sisällä myllersi.

- Tätä on niin vaikea hyväksyä. En osaa silti olla yhtä vihainen kuin moni muu, koska tunsin Auvisen hyvin.

Luultavasti kukaan ei kuitenkaan tuntenut sitä Pekka-Ericiä, joka ampui aseellaan metsässä omenaa ja latasi sitten videon internetin YouTube-palveluun. Tai sitä Pekka-Ericiä, joka kirjoitti IRC-Gallerian sivuille pitkän vuodatuksen siitä, kuinka hän halveksii ihmisiä, jotka hän luokitteli itseään alempiarvoisiksi.

Hulkkonen arveli, että pienet Auvisen käytöksessä tapahtuneet muutokset kuluneena syksynä olisivat olleet vain ohimenevä häiriö.

Niin, häiriö. Oliko Auvisella persoonallisuushäiriö? Tätä Harri Peltomaa jäi miettimään keskiviikkona katsellessaan tapahtumia Jokelan koulun lähellä.

Heinolalainen uskonnon ja psykologian lehtori Peltomaa oli sattunut työmatkallaan ajamaan Tuusulan ohi samaan aikaan, kun ampuminen koululla alkoi. Hän päätti poiketa paikan päälle katsomaan tilannetta. Peltomaa kirjoittaa parhaillaan kirjaa kriisipsykologiasta.

- Persoonallisuushäiriö voidaan havaita jo päiväkodissa. Häiriöön ei ole kuitenkaan lääkitystä eikä sitä voi parantaa. Se on pysyvä ominaisuus ihmisessä, Peltomaa pohti katsellen viranomaisten toimintaa koulukeskukseen johtavan kadun varrella.

Esimerkiksi narsistinen ihminen voi olla samaan aikaan sekä hirvittävän ystävällinen muille ihmisille että kylmä, tunteeton ja manipuloiva.

Suomessa on kuitenkin yleinen oppivelvollisuus ja kaikilla oikeus opiskella. Oikeus on myös nuorilla, joilla on mielenterveydellisiä ongelmia, vaikka tällaiset ihmiset joskus voisivatkin olla uhka itselleen tai ympäristölleen.

Viime kevään abiturientti Heidi Ylén oli pitänyt Auvista vain hiljaisena, vähän syrjäänvetäytyvänä nuorena miehenä. Ei ainakaan yhtään aggressiivisena tai vaarallisena.

Siksi Ylénin olikin niin vaikea sulattaa tietoa tapahtuneesta, kun hän odotti keskiviikkoiltana veljensä saapumista Jokelan seurakuntatalolla, joka oli muutettu ympärivuorokautiseksi kriisikeskukseksi. Hänen veljensä pääsi pois koulusta viimeisten joukossa neljän maissa iltapäivällä.

Ambulanssien ja paloautojen keskellä Ylén seisoi yksinäisenä ja odotti, että veli vihdoin saapuisi hänen luokseen.

Keskiviikkoillan pimeydessä Jokelan koulun vanhempien ja oppilaiden tunteet vaihtelivat järkytyksestä helpotukseen. Vanhemmat olivat iloisia siitä, että heidän oma lapsensa oli selviytynyt murhenäytelmästä. Osa vanhemmista hymyili vapautuneesti.

Osalla ei ollut iloon minkäänlaista aihetta.

Koulun oppilaat itse näyttivät poikkeuksetta kivikasvoisen vakavilta.

- On hämmentävää, kuinka järjestelmällisesti yhteiskunta toimii tällaisella hetkellä, psykologian lehtori Harri Peltomaa hämmästeli.

Keskiviikkona seurakuntakeskuksen parkkipaikalla oli jopa liikenteenohjaajat. Vapaaehtoisen pelastuspartion keltaliiviset miehet Matti Juhanantti ja Heikki Sanna kertoivat saaneensa hälytyksen paikalle päivällä.

Kaikki näytti rauhalliselta. Ei uteliaita, ei liikennehäiriöitä. Ei edes kyyneleitä.

Peltomaa arvioi ihmisillä olevan vielä päällä traumaattisen kriisin ensimmäinen, psyykkiseksi shokkivaiheeksi kutsuttu tila. Se ilmenee usein tunteiden puuttumisena ja kykenemättömyytenä tehdä päätöksiä. Ensimmäinen vaihe kestää muutamia päiviä. Vasta sen jälkeen alkaa viikkoja tai kuukausia kestävä kriisin toinen vaihe, jossa ihminen voi reagoida suruun erittäin voimakkaasti tuntein ja fyysisin oirein.

- Tällaisten tragedioiden jälkeen ilmeneviä oireita ovat muun muassa syyllisyyden tunne, painajaiset, unettomuus, muistioireet, keskittymisvaikeudet ja ahdistuneisuus, Peltomaa kertaa.

Keskiviikon ja torstain vastainen yö oli ollut monille vaikea. Jotkut lapsista näkivät painajaisissaan ruumiita, toiset eivät vain saaneet unta.

Torstaiaamuna yhdeksältä suuri osa Jokelan koulun oppilaista, oppilaiden vanhemmista ja henkilökunnasta kokoontui tiedotustilaisuuteen seurakuntatalolle. Ulko-ovi paukahti äänekkäästi joka kerta, kun yhä uusia ihmisiä virtasi sisään. Yhtä äideistä piti taluttaa, koska hän ei järkytykseltään kyennyt kävelemään ilman tukea.

Tragedian silminnäkijöiden helpotus omasta ja läheisten hengestä oli vaihtunut kyyneliksi. Moni tunnusti tajuavansa kunnolla vasta nyt, mitä koulussa oli edellisenä päivänä tapahtunut.

Kriisityöntekijät juttelivat ihmisten kanssa. Tuusulan sivistystoimenjohtajan Esa Ukkolan tehtävä oli puhua läsnäolijoille seurakuntasalissa. Seistessään järkyttyneenä yleisön edessä Ukkolalla oli vain vähän sanoja, mutta hän halusi silti painottaa tärkeintä viestiään:

- Pidetään nyt toisistamme huolta. Tämä tragedia vaikuttaa koulun oppilaisiin heidän lopun ikänsä.

Seurakuntakeskuksen oven edessä pieni Pirre-koira katseli vakavana sisälle kuin tajuten, mitä oli tapahtunut. Sen ilmekään ei hievahtanut, kun se tuijotti surevia ihmisiä.

Moni läsnäolijoista kävi laskemassa kynttilän seurakuntatalon viereen kiven juurelle. Kynttilöitä tuli tasaisena virtana lisää.

Saara Tikka seisoi torstaina poliisin eristysrenkaan ulkopuolella oman koulunsa vieressä ja halasi ystäväänsä. Monet jokelalaiset poikkesivat tuomaan kynttilöitä lammen rantaan. Yöllä oli ollut pakkasta ja ohut jääkerros peitti lampea.

Auvisen silmitön ammuskelu koulussa oli tuhonnut paitsi uhrien elämän, myös haavekuvan Jokelasta.

- Tämä on niin rauhallinen lähiö. Minulla ei edes ole ollut auto lukossa joka yö, Jokelan koulukeskuksen oppilaan isä Tuomo Nousiainen huokasi järkyttyneenä.

Saara Tikka toisteli samaa.

- Tämä on todella omituista. Jokela on vaan niin tuppukylä.

Tikan silmissä loisti surun ja murheen lisäksi jo toivo tulevasta. Hän uskoi, että Jokela voi kääntää pienuutensa voitoksi.

- Uskon, että tästä selvitään. Kun tämä on niin pieni paikka, voimme tukea toinen toisiamme.

Radiossa hittikanavat soittivat tanssimusiikkia muulle kansakunnalle. Jokelassa sen sijaan tihkutti vettä. Oli kuin taivas olisi itkenyt.

Tuomo Björksten
Kuvat: Sauvo Julhä ja Jukka Ritola