Kuka menisi kuuntelemaan Suomessa paneelikeskustelua perjantai-illalla kello yhdeltätoista?

Entä kuka ylipäänsä jaksaisi yhtään panelistia kolmen neljän tunnin teatteriesityksen jälkeen, oli sitten puhujana kuinka suuri maestro hyvänsä?

Teatterimaa Saksassa se on mahdollista, ellei peräti välttämätöntä kulttuurikäyttäytymistä. Osallistuin toukokuun alussa Berliinin Theatertreffen-festivaaleille, ja kun näin paneeliaikataulut ensimmäisen kerran, epäilin painovirhettä. Berliinissä asuva ystäväni kuitenkin totesi, että myöhäinen ajankohta keskustelutilaisuudelle on täysin normaalia kulttuurifestivaaleilla. Eihän kukaan halua lähteä teatterista suoraan kotiin! Esityksestä täytyy keskustella!

Olin yhä epäuskoinen, mutta toden totta, kolmen tunnin istumisen jälkeen (esitys oli kieltämättä erinomainen) sukkelimmat juoksivat pitkään kestäneen aplodeerauksen jälkeen varaamaan paneelitilasta hyvät istumapaikat. Puolen tunnin tauon jälkeen aula tyhjeni ja loputkin ihmiset kiirehtivät kuuntelemaan keskustelua, joka loppui puolilta öin. Tarkoitukseni ei ole vihjata, että saksalainen kulttuurikäyttäytyminen olisi hienompaa kuin suomalainen. Se on vain erilaista. Suomalainen menee mieluummin heti kotiinsa ja ystäviensä kanssa kaljalle kuin jää hengailemaan puolituttujen tai tuntemattomien kanssa. Kollektiivisen katsomiskokemuksen jälkeen suomalainen kaipaa privaatimpaa oleskelua.

Berliiniläistynyt ohjaaja Mikko Roiha tiivisti suomalaisen ja saksalaisen katsomiskulttuurin eriävyyden näin: saksalaisen ensimmäinen kysymys esityksen jälkeen koskee nähdyn teoksen pääteemaa, suomalaisen puolestaan liittyy siihen, mihin oman elämän kokemukseen esityksen voisi liittää, kuten " Meillä on töissä ihan samanlaisia tilanteita" tai " Ihan samanlainen pöytäliina kuin mun mummolassa". Sellaisista asioista paneelissa ei edes voisi keskustella.

Kirjoittaja on kirjailija, teatterin tekijä ja esteettisten nautintojen ystävä. Tällä palstalla hän kertoo totuuden kaikesta, mitä tapahtuu.