Matti Vanhasen mukana suomalaisen politiikan huipulta poistuu viimeinen keski-ikäinen mies. Koska meillä Suomessa ei ole isommin mustia tai latinoita, meidän on särjettävä lasikattoa naisilla ja ehkä joskus lähivuosina homoseksuaaleilla. Maailmanpolitiikassa voimme sitten hankkia tyydytystä siitä, että musta mies tai latino valitaan Yhdysvaltain ykköstehtäviin.
Maailma, jota ennen kutsuttiin miesten tai pukumiesten maailmaksi, on muuttumassa ilmeisen peruuttamattomasti, sillä viime vuosina kaikkiin mahdollisiin avautuviin johtotehtäviin on pyritty valitsemaan nainen.
Paula Lehtomäki on ykkössuosikki - ei mahdollisen pätevyytensä tai näkemystensä kantavuuden perusteella, vaan sen, mitä hänellä sattuu tai ei satu olemaan jalkojen välissä. Täsmälleen samasta syystä Anu Vehviläistä kuvataan napakaksi, ja Mari Kiviniemeä pidetään vakavasti otettavana pääministeriehdokkaana.
Halu nostaa nuoria naisia on ymmärrettävä: vuosikymmenien vinoutumaa korjatessa on samalla mahdollista tartuttaa kansaan rajojen rikkomisen hurma. Niin nytkin pääministerikysymyksessä.
Lasikattoja särkevä nimityspolitiikka on aika erikoista politiikkaa. Kaikkien valintojen kriteeriksi nostetaan siinä sukupuoli, ihonväri tai muu henkilökohtainen biologinen ominaisuus, vaikka juuri tällaisiin asioihin perustuvaa vallankäyttöä vähemmistöjen oikeuksien puolustajat ovat halunneet purkaa. Vallan vaihdosta oikeutetaan siis täsmälleen samoin, vain käänteisin argumentein kuin aikoinaan keski-ikäisten miesten ylivaltaa.
Kun Barack Obama valittiin presidentiksi, presidentiksi valittiin lahjakas, kyvykäs, kaunopuheinen ja asiantunteva ammattipoliitikko, jonka potentiaali jätti edeltäjän oitis varjoonsa. Mutta mitä lehdet kirjoittivat: "Musta mies valittiin presidentiksi." Ja mustan miehen vaalikoneisto otti vallankumouksen huumasta kaiken irti.
Suomalainen versio tästä ajatusmallista on, että entismaailmassa vakaina ja luotettavina johtajina pidetyt, kokemusta ja näkemystä keränneet keski-ikäiset miehet on nyt syrjäytettävä kaikkialla. He eivät kerta kaikkiaan voi olla arvoisiamme johtajia, jos he ovat asiallisesti pukeutuvia ja fiksusti puhuvia keski-ikäisiä miehiä. Presidentti on arvojohtajana viimeinen varmistaja sille, ettei naisehdokkaan ohi valita miestä.
Jutta Urpilainen nousi sdp:n johtoon nuorena naisena. Keskusta valinnee johtajakseen nuoren naisen, mikä saattaa olla hyvä valinta - ei nuoruuden eikä naiseuden vuoksi, vaan koska monet puolueen kokeneista miehistä ovat yya-aikojen ja monituisten ketkuilujen tahraamia.
Vallitsevassa ilmastossa leimakirveet kaivetaan välittömästi esiin.
Seuraavaksi saattaa vaikeutua kokoomuksen vitaalien poikien Jyrki Kataisen ja Alexander Stubbin asema, sillä kohta johtajaksi ei haluta enää nuorehkojakaan miehiä. Hehän voivat vanhentua, jolloin heistä tulee keski-ikäisiä miehiä ja sitten onkin koko imago ihan kuralla.
Matti Posio
