Näky oli suorastaan hellyttävä. Tasavallan presidentti Tarja Halonen ja eduskunnan puhemies Sauli Niinistö vilkuilivat toisiaan valtiopäivien avajaispuheita pitäessään niin, että kummallakin oli pokka pettää.

Näytti siltä, että siinä Muumimamma harkinnan jälkeen hyväntahtoisesti myöntyen totesi Nuuskamuikkuselle, että sinä saat pitää muumitalossa järjestystä sitten kun minä olen lähtenyt papan kanssa merille eläkepäiviksi.

Oli vaikea uskoa, että vielä jokin aika sitten Halosen ja Niinistön välejä hiersi edellisten presidentinvaalien lopputulos. Nyt presidentti on ottanut jälkijättöisen närästyksensä kohteeksi kokoomuksen. Niinistöstä on tullut liittolainen.

Vanhat vastakkainasettelut kääntyvät usein kumppanuuksiksi. Paavo Väyrynenkin on nykyisin hyvää pataa Mauno Koiviston kanssa.

Mikään ei yhdistä niin kuin yhteinen vihollinen. Tai Halosen ja Niinistön tapauksessa yhteiset alamaiset, kansanedustajat, joiden toilailuille on mukava nauraa, kun on siihen varaa.

Myhäilyssä oli toki kyse muustakin kuin valtiopäivien avajaisia edeltäneestä puhemiesäänestyksestä, jossa kansanedustajien enemmistö nakersi eduskunnalta arvovallan rippeetkin pois.

Pari viikkoa aiemmin oli näet käynyt selväksi, että perustuslakia uudistava Christoffer Taxellin komitea jättää presidentin valtaoikeudet pääosin paikalleen. Se on yhteinen voitto nykyiselle ja in spe -presidentille. Tämän jälkeen on turha edes toivoa vähään aikaan, että Suomi ottaisi merkittäviä askelia kohti parlamentarismia. Lautaskiistojen voimme olettaa jatkuvan, ja muitakin korkean tason yhteenottoja voi olla vielä luvassa.

Vain vähän aiemmin näytti ihan toisenlaiselta. Taxellin komiteassa istunut ja Ulkopoliittisen instituutin johtajaksi vuodenvaihteessa noussut Teija Tiilikainen maalaili tulevaisuudenkuvaa, jossa valtionpäämiehen virka muuttuu seremonialliseksi ja suorasta presidentinvaalistakin voidaan luopua. Miksi järjestää idols-äänestyksiä johtajasta, jonka tehtävänä on olla tärkeä arvovaikuttaja ja kansakunnan keulakuva mutta jonka päätöksillä ei ole suoraa merkitystä kansalaisten arkitodellisuuteen.

Samoihin aikoihin toinen fiksu, Osmo Soininvaara, puhui siitä, että meillä pitäisi valita vaaleilla päättäjiä myös maakuntatasolle sen lisäksi että meillä on jo välittömät kansanedustajien ja kunnallisvaltuutettujen vaalit.

Toisistaan erillisten ehdotusten synteesinä näin jo hienon ratkaisun: vaalien määrä pysyy samana, mutta kohteet vaihtuvat. Ihmiset pannaan äänestämään asioista, jotka ovat heitä lähellä.

Se oli turhaa haaveilua. Näillä näkymin suora presidentinvaali pysyy ja ulkopolitiikkamme päällä (sekä monen muunkin asian päättäjänä) istuu edelleen valtionpäämies, jonka apuna pahimmillaan häärää pieni ja poliittisen kontrollin tavoittamattomissa oleva avustajakunta.

Selkeäksi ykkösjohtajaksi ei kelpaa pääministeri, jota muut ministerit sekä eduskunta vahtivat koko ajan ja joka on tarvittaessa paljon helpommin vaihdettavissa kuin presidentti.

Ensi keskiviikkona ulkopolitiikkamme johtamisen epäselvä nykytilanne sementoidaan. Näillä mennään, vaikka maailman tappiin.

Matti Mörttinen
Kirjoittaja on Aamulehden uutispäällikkö, joka yritti uskoa parlamentarismiin