Lontoossa tällä viikolla järjestetty G20-maiden huippukokous oli menestys, koska sinne tuli Barack Obama. "He is the one, hän on valittu", arvuuteltiin Matrix-elokuvatrilogiassa, noin puoli vuosisataa Teräsmiehen keksimisen jälkeen. Eikä aivan syyttä.

Amerikka eli tarkemmin sanottuna Yhdysvallat on ihmeellinen maa: yhtä aikaa pilvin pimein uskonnollisia fundamentalisteja, jotka ovat valmiita räjäyttämään julkisia rakennuksia (aborttiklinikoita); yhtä aikaa maailman suurin viihdetehdas, joka suoltaa yhä uusia varajeesuksia maailmalle. Maailman myyttien sulatusuuni, mutta länsimaisen yksilön kaikkivoipaisuuden kiivas lipunkantaja.

Yhdysvaltain dollarissa lukee "In God we trust" (Jumalaan me turvaamme), mutta jos dollareita ahnehtineet pyramidihuijarit kuten äskettäin vangittu Bernie Madoff olisivat oikeasti toimineet moton mukaan, tässä pissilirissä ei nyt oltaisi. Niin amerikkalaiset kuin me peesaajat ja kuluttajatkin olisimme kuivilla.

Jotenkin kornia, että maailmanrauha säilyi tai ainakin toivo syvemmän laman välttämisestä vahvistui sen vuoksi, että kukaan ei halunnut pilata Obaman ensimmäistä Euroopan-matkaa.

Change! Yes, we can!

Hellanlettas mitä söpöläisiä ja hentomieliä ovatkaan sarkozyt, merkelit ja brownit. Ensin hankitaan isommat kyynärpäät, että päästään huipulle, ja sitten sanotaan, että aprillia, kliffaa hei.

Itsekkäät kansalliset iskulauseet saavat väistyä, kun vedetään yhtä köyttä ison pyöreän pöydän ääressä ja ollaan porukalla niin maailman kohtaloiden ratkaisijoita.

Tai sitten on sekin vaihtoehto, että politiikka on todella palannut politiikkaan. Että maapallo on oikeasti yksi. Kukaan ei tässä kokouksessa miettinyt hetkeäkään, miltä oma imago näyttää, jos Venäjän hallituksen edustajatkin ovat paikalla, tai ovatko kiinalaiset olleet tarpeeksi kiltisti omilla tiluksillaan. Samaan pöytään vaan, katetaan niitä kuuluisia lautasia enemmän.

Jos ennen kansakunnat löysivät toisensa neljännesvuosisadan välein jättäen jälkeensä ikimuistoisia vuosilukuja - 1918, 1945, 1969 (SALT-neuvottelut) ja 1991 (post-kommunistisen ajan alkaminen) - niin on hienoa, että tahti vähän tihenee. Kun ei kaikissa asioissa oikein viitsisi odottaa seuraavaa monumenttia.

Obaman lataus on paitsi toivoa yhteen mieheen kiteytettynä, myös sitä valtavaa symbolista kantoaaltoa, joka hohkaa halusta täyskäännökseen. Numeroilla mittaaminen, luonnontieteen perinne, on toinen länsimaiden ikivanhasta juonteesta, mutta se toinen, humanistinen, demokratian, tahdon ja tunteen perinne on nyt nousemassa niskan päälle.

Ja hyvä niin.

Itsekin toivotan Obaman hengessä peace, love and understanding kaikille lukijoilleni. Asiat-liitteen kolumnit päättyvät osaltani tällä erää tähän. Tapaamme vielä - don't know where, don't know when, but I know we'll meet again some sunny day...

Perhana, amerikkalainen populaarikulttuurihan tarttuu ja toimii!