Mikäli olen oikein ymmärtänyt, jouluna puhuttiin ruokapöydissä paljon politiikkaa, koska muualla ei sitä voinut tehdä. Pääministeri Matti Vanhanen oli ilmoittanut aatonaattona, ettei aio jatkaa keskustan johdossa. Se oli erinomainen ajoitus. Lehdet eivät ilmestyisi muutamaan päivään, ajankohtaistoimitukset olivat vaienneet eivätkä toimittajat voineet ahdistella Vanhasta ja Vanhasen seuraajaehdokkaita.

Vanhasen yllättävää ilmoitusta seurasi mediahiljaisuus, jota ei kolmeen päivään rikkonut mikään.

Jouluaaton pääkirjoituksissa ilmoitusta ehdittiin kommentoida, mutta pahimmat spekulaatiot jätettiin rauhaan. Ilta-Sanomissa Vanhasen kihlattu kertoi, että aikovat varmaan ulkoilla jouluna, kun on niin kaunis, valkoinen maa. Koska aihetta ei tyhjennetty mediassa kolumneilla, pääkirjoituksilla, haastatteluilla ja spekulaatioilla, median käyttäjät joutuivat tuottamaan itse poliittista sisältöä joulupöytiinsä.

Kun arki sitten koitti, aihe oli tyhjennetty. Mediat eivät enää jaksaneet meluta Vanhasen ilmoituksesta: uuden vuoden sääksi luvattiin pakkasta, se oli tärkeämpi aihe.

Kokoomus on osannut jo vuosia syöttää ja saunottaa oikeita toimittajia ja leikkiä niiden kanssa kaveria, mutta nyt on myös mediavihamielisestä keskustasta kehkeytynyt Matti Vanhasen ja Jarmo Korhosen johdolla mediataitoinen puolue.

Meille jäi mediaan Jäätteenmäen eron jälkeen tarve erottaa pääministereitä. Matti Vanhasen kohdalla eroa on vaadittu useasti; oli kyse sitten yksityiselämästä, vaalirahoituksesta tai lautakasoista. Näiden kriisien keskellä mies on pysynyt niin kylmän rauhallisena ja ylimielisenä, että jääräpäisyys on alkanut vaikuttaa vahvalta henkilökohtaiselta moraalilta.

Ja kun Vanhanen vihdoin tekee odotetun ilmoituksensa, hän vetoaa terveyteensä, koska sairautta ei saa kyseenalaistaa edes mediassa ja hän tekee sen hetkenä, jolloin hänen ilmoitustaan ei voi seurata muuta kuin hiljaisuus.

Samaa "Tässä on keskisormeni, tuijottakaa sitä" -tyylikkyyttä löytyy myös puoluesihteeri Jarmo Korhosesta.

Korhonen on mies, joka alleviivaa sitä, että hän ei välitä silloin, kun hänen halutaan välittävän. Korhonen muuttaa puhelinnumeronsa, soittelee salatusta numerosta ja katoaa viikkokausiksi. Kun poliitikko osoittaa tuon kaltaista avointa halveksuntaa mediaa kohtaan, se ei ole enää kiukuttelua, vaan jotain suurempaa: selkärankaisuutta.

Kansana voisi olla melkein ylpeä moderneista pääpuolueista, jotka ovat ymmärtäneet jotain median toimintalogiikasta ja muokanneet sen mukaan käyttäytymistään, mutta sitten meillä on demarit.

Heillä voi olla ajatuksia, sisältöä, jopa energiaakin. En tiedä, sillä kaikki tuo tulee esille mediassa, ja sen hallinnassa demarit ovat juuttuneet vuosikymmenien taakse. Mediassa sdp antaa itsestään kuvan huonosti pukeutuvien besserwisser-vauvojen puolueena, joka yrittää pitää kiinni vallasta, jota sillä ei enää ole, ja tuo kuva riittää kattavaksi tiedoksi siitä, mitä demarit tarjoavat.

Politiikassa puhutaan liikaa poliittisten linjauksien muuttamisesta. Niillä ei ole mitään merkitystä, jos ei osaa myydä itseään median kautta, ja aina kun Jutta Urpilainen esiintyy televisiossa, demarit menettävät ääniä.

Jyrki Lehtola